SEITSEMÄS LUKU.
Maatila.
Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään. Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.
Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.
Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta, jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme, tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä välähtävän nähdessään kultavyön.
"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana, niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."
"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"
"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."
"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"
"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja. Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän, ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."