"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden ja salakavaltajien pesä — meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset teitä hänestä!"
"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."
"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani, luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."
Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan, missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.
Käveltyämme laajan viljapellon poikki — jossa nyt kasvaa kahvipensaita — saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.
Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin, joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä, sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies, kauniin intiaanitytön tuudittamana.
"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa", sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä intiaaniherra, joka — ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin, olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu heidän olevan tervetulleita täällä."
Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies, noin kuudenkymmenen vuotias — niin lyhyt tosiaankin, että vaikka riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan, sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet, puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit, voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.
"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä. Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan, juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä salavihkaa.
"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä teidät täällä?"