"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne. Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja muuleja."
"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet, ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" — ja hän sylkäsi lattialle — "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin vilunhyristys."
"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa, apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis — hyvästi siihen asti. Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen, joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."
Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu kädessä, valaisten käytävää.
"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."
"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme, paras mitä voimme tarjota."
"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa sielua ulos kuolevasta ruumiista.
"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa, eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.
"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."
"Kyllä", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien kasvojani.