"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"
"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista", hän vastasi.
"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset — ja niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa — pahoista merkeistä. Näen Teidän pitävän minua hupsuna."
"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."
"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille, ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin nukutte — miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan, mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."
"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."
"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.
"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget, joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain ilmoittaa mitään niistä.
"Niin" — ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan — "minulla on tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen kastamaton intiaani, — en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen pahempi, — ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen; — ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen, näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät, sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana, vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin, "mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.
"No niin — voitteko uskoa sitä? — tällä tytöllä ja hänen vanhalla isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä, että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."