"Oletteko sama mies?" kysyi intiaani.
"Olen", vastasin, "ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt ei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä vaaramme on suuri."
Taaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä, kompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän taivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.
KYMMENES LUKU.
Molasin kuolema.
Levähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme taas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra Strickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa jäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin me muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin lannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut ihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan oikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät, pakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.
Varmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät kuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä cuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta lihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan salaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät matkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen vaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen vuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä tai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä ihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat kestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus- kuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain vatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä, pureskellen niitä.
Polkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin tuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita, joiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden kanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa, jotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa vilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla olevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan korkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra Strickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä. Hitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän lävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden runkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on vaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin, milloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat maassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt tunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja seissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan. Päällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka alla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka silloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren, vuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.
Tässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia hyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä, metsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä pistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen vaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.
Näin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme sammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme. Zibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle hatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden huuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten pistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa loi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan minun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan viereensä.