"Mikä on nimenne, valkoinen mies?" hän kysyi.
"James Strickland, armollinen neiti."
"James Strickland", hän toisti kangertaen, "kiitän Teitä, että pelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön takia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän käskettävänänne ainaiseksi."
"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota", hän sanoi minuun viitaten.
Jonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: "Kiitän häntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti minut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät."
"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti", hän sanoi "vaara ei vielä ole ohitse."
"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta kaameasta talosta", hän vastasi miltei levollisesti, "ja kun kohta pääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä metsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?"
Hänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni — aivankuin kello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.
"Näin he meidät kumminkin löytävät", hän sanoi. "Kuuletteko, Ignatio? Koirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen neiti?"
"Puron reunaa."