"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin", sanoi herra Strickland; "se on ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä olemme kulkeneet."
Aloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn väsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä syväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa pysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet astua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan, vaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin verran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi, ilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he olivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava metsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet Zibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä; ajattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme epäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä löytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme sadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti suojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.
"Tässä se paikka on", sanoi hengästyneenä Zibalbay. "Katsokaahan, tuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat portaat", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei näkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti pyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä portaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun kantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse jaksanut nousta portaita.
Nämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään on kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka nyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän päällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi, ei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet niitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät ulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät koskettivat toisiansa.
Tämä kaari — jos sitä siksi nimitän — oli rappeutumisen viimeisellä asteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi sataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta miltei irronnut kannatteistaan — ehkä siihen oli vaikuttanut maanjäristyskin — ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot olivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa, että näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun sitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua juurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat vuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti. Kaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä rakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja palmut.
Käyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen, joka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja jossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla oli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota peittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen keittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä herra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä myrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa, papuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.
"Kaikki on tallella", hän sanoi; "syökäämme nyt, ollaksemme vahvat vaaraa vastaan."
Syödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra
Strickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.
"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte", vastasin minä; "heidän täytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa Don Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että virta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä me poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa jälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla."
"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?" hän kysyi. "Lähteäkö jatkamaan matkaa, vai pysähtyäkö tänne?"