"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa, ellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin helppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me ainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!"
"Miten olemme valmiit?" hän kysyi, "kun meillä ei ole muita puolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa on märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään, on kuolemamme varma."
"Siltä tuntuu", vastasin, "mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän pelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme niitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme, vierittämällä niitä portaita alas."
Näin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan loppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran luota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta ryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme hiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: "He tulevat".
"Jos he tulevat, toivoisin heidän tulevan pian", vastasi herra
Strickland.
"Miksi, valkoinen mies? pelottaako Teitä?" kysyi Maya.
"Pelottaa, kovasti", hän vastasi naurahtaen, "sillä voimat ovat niin erilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla — toisin sanoen, kaikki miehet. Eikö se kuva Teitä pelota?"
"Miksi se pelottaisi?" vastasi hän hymyillen, "sillä jos paha paikka tulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?"
"Miten siitä niin varma olette, armollinen neiti?"
"Olen kyllä", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta edessään. "Jos painan tämän tähän" — ja hän osotti suonta kaulassaan — "olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut."