"Ymmärrän; mutta puhutte liian kevyesti kuolemasta noin nuorena ja kauniina."
"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä, enkä tiedä", hän lisäsi huoaten, "mikä kohtalo minua tulevaisuudessa odottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme meillä on rauha, ellei muuta olekaan."
"Toivon niin", sanoi herra Strickland. "Katsokaahan, tuossa ne tulevat", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen joukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle, hypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.
"No niin", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään kuin vedestä noussut koira. "Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa tämän päivän iltaan ehtiessä."
Tällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa talutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään meidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet kapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen. Katselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin toivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi näytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme noiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät. Herra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja sanoi:
"Voimmeko lahjoa heitä, Ignatio?"
"Mahdotonta", vastasin, "mitä voimme antaa heille sellaista, jota he eivät itse voisi meiltä ottaa?"
"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin taidamme", hän vastasi. "Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki. Sen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio."
Silloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka lojui maassa takanamme, sanoen:
"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin takaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä."