LUKIJALLE.
Kirjoittaessaan tämän kirjan on tekijällä ollut muukin tarkoitus kuin vain luoda julma kertomus villikansan elämästä. Ollessaan vielä nuorukainen oli hänellä onni päästä Etelä-Afrikkaan. Siellä hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, jotka olivat eläneet neljäkymmentäkin vuotta zulukansan keskuudessa, jonka historian, sankarit ja tavat he tarkoin tunsivat. Heiltä hän kuuli paljon taruja ja kertomuksia, joista nykyjään puhutaan vain aniharvoin ja jotka pian unohtuvat kokonaan. Silloin zulut olivat vielä yhtenäinen kansa, mutta nyt on heidät hävitetty ja valkoisten vallanpitäjien tarkoitus onkin kuolettaa kokonaan sotainen henki, josta tuo kansa oli tunnettu, ja kehittää sen tilalle harrastus rauhantoimiin. Zulujen sotalaitos, luultavasti ainoa laatuaan koko maailmassa, kuuluu jo menneisyyteen; se ja sen kannattajat ovat menneet iäiseen hiljaisuuteen, Ulundin luo. Chaka loi sen alkaen pienenpienestä joukosta. Kun hän esiintyi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, oli hän vain pienen heimon päällikkö, ja kun hän kuoli vuonna 1828 veljiensä Umhlanganan ja Dingaanin ja palvelijansa Mopon tahi Umbopon, kuten häntä myöskin nimitettiin, keihäiden lävistämänä, oli hän koko Etelä-Afrikan valtijas, ja sanotaan hänen surmanneen toista miljoonaa ihmistä valtaansa pyrkiessään. Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Etelä-Afrikka verraten tiheästi asuttu. Chakan hallituksen aikana asukasluku pieneni tuntuvasti. Tässä kirjassa on koetettu kuvata tuon suuren neron ja samalla mitä julmimman ihmisen todellista luonnetta ja myös esittää tosikuva hänen veljestään ja seuraajastaan Dingaanista. Tekijän tarkoitus on sitäpaitsi ollut esittää kertomuksen muodossa niitä syitä, aatteita ja tarkoitusperiä, jotka innoittivat näitä kuninkaita ja heidän kannattajiaan, ja saattaa julkisuuteen Afrikan historian tapahtumia, joista nykyjään mainitaan vain muutamissa harvoissa selostuksissa.
On selvää, että sellainen tehtävä on ollut vaikea, koska tekijän on joksikin ajaksi täytynyt unohtaa sivistysasteensa kokonaan ja ajatella ja puhua muinaisen zulun tavoin. Hienostuneen aikakautemme vuoksi ei kaikkia zulutyrannien harjoittamia julmuuksia voi selostaa, ja niiden yksityiskohtia on sentähden paljon supistettu. Kerrotut tapahtumat ovat useimmat pohjaltaan tosia. "Mustalla sankarilla" ei tässä suinkaan tarkoiteta Chakaa, vaan Umslopogaasia, jonka voinee sanoa esittävän zulurotua sen miehekkäimmässä ja jaloimmassa muodossa. Toivomme nuorten lukijain kiintyvän seuraamaan hänen kohtaloitaan.
I.
CHAKA-POIKASEN ENNUSTUS.
Pyydät minua, isäni, kertomaan sinulle tarinan nuoresta Umslopogaasista, Rautakuningattaren eli Itkuntekijä-nimisen tapparan haltijasta, jota sanottiin Bulalio tappajaksi, ja hänen rakkaudestaan Nadaan, zulujen ihanimpaan impeen. Tarina on pitkä, mutta tehän viivytte täällä vielä monta iltaa, ja jos minun suodaan elää niin kauan, että ehdin kertoa sen, niin minä kerron sen kokonaan. Karaise siis sydämesi, isäni, sillä tarinani on hyvin surullinen; vielä nytkin, kun muistelen Nadaa, hiipivät kyyneleet vanhoja silmiäni pimittävän jään läpi.
Tiedätkö isäni, kuka minä olen? Mitenkäpä sen tietäisit. Ajattele, että olen vanha, vanha Zweete-niminen taikuri. Niin ovat muutkin luulleet jo vuosikausia, mutta Zweete ei ole oikea nimeni. Vain harvat ovat tienneet sen, sillä minä olen salannut sen sydämeni sisimpään, ja vaikka minä elän nyt valkoisen miehen lain turvissa, ja suuri kuningatar on hallitsijani, voi assegai löytää tiensä rintaani. Sentähden ei kukaan enää tiedä oikeata nimeäni.
Katsele tätä kättä, isäni — ei, ei tätä, jonka tuli on kuivettunut; katsele oikeata kättäni. Sinä näet sen, mutta en minä, joka olen sokea. Kuitenkin näen sen vielä hengessäni sellaisena kuin se kerran oli. Niin! Näen sen vahvana ja punaisena — punaisena kahden kuninkaan verestä. Kuule isäni; kumarru lähemmäksi ja kuule. Minä olen Mopo — ah! Tunsin, kuinka hätkähdit; hätkähdit kuin mehiläisrykmentti, kun Mopo kulki sen rivejä tarkastellen kädessään assegai, jonka terältä Chakan sydänveri hitaasti tipahteli maahaan. Olen Mopo, hän, joka tappoi Chaka-kuninkaan. Tapoin hänet prinssien Dingaanin ja Umhlanganan kanssa, mutta kuolinhaavan iskin minä, ja ilman minua ei häntä olisi milloinkaan surmattukaan. Hänet minä tapoin prinssien kanssa, mutta Dingaanin minä ja eräs toinen tapoimme yksinämme.
Mitä sanoittekaan? "Dingaanhan kuoli Tongolan luona."
Aivan niin, hän kuoli, mutta ei siellä; hän kuoli kummitusvuorella; hän lepäsi tuon vanhan kivettyneen velhottaren povessa, joka istuu siellä korkealla maailman loppua odottaen. Mutta minä olin myös kummitusvuorella. Silloin olivat jalkani vielä nopeat eikä kostoni suonut minulle yön lepoa. Kuljin koko päivän ja illalla minä löysin hänet, minä ja eräs toinen, ja me tapoimme hänet — ah! ah!