Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen — siis täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.
"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."
"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen tietää jotakin?"
"Se nähdään hyvin pian", sanoin minä ottaen noitumaluut käteeni.
"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään tuon koiran pojan hyväksi."
"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää, niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti keihäänsä.
Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet yksitellen, jokaisen värin, iän — sanalla sanoen kaikki. Kerroin hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin henkeni sanoi minulle.
Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan. Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut, olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma. Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut, minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.
Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti. Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut kurkullani.
"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli, poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan. Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin lihat luistasi! Minä — minä —" Ja hän alkoi haparoida veitsellään leukani alustaa.