"Tämä ystävämme tässä sanoo, että on aika lähteä", Stephen sanoi kovasti vapisten, sillä tilanne alkoi lopulta vaikuttaa häneenkin, ja osoittaen vanhaa Babembaa, joka seisoi siinä iloisesti hymyillen, kuin noutaisi hän meitä häihin.
"Niin, valkoinen herra", sanoi Babemba, "on jo aika ja minä olen pitänyt kiirettä, jotta teidän ei tarvitsisi odottaa. Siitä tulee suurenmoinen näytös, sillä Musta elefantti itse aikoo kunnioittaa teitä läsnäolollaan ja samoin koko Bezan kaupunki, vieläpä kansaa monen mailin alueelta."
"Suu kiinni, vanha hullu", minä vastasin, "ja lakkaa irvistelemästä. Jos olisit ollut mies etkä petollinen ystävä, olisit voinut pelastaa meidät tästä, sillä sinä tiedät varsin hyvin, ettemme ole ihmiskauppiaita, vaan päinvastoin sellaisten vihollisia."
"Oi, valkeat herrat", sanoi Babemba muuttuneella äänellä, "uskokaa minua, että hymyilen vain pitääkseni teitä onnellisina loppuun asti. Huuleni hymyilevät, mutta sisällisesti minä itken. Tiedän, että olette hyviä, ja olen sanonut sen Bausille, mutta hän ei usko minua, sillä hän luulee teidän lahjoneen minut. Mitä minä voin tuota mustasydämistä Imbozwia, taikurien päämiestä, vastaan, joka vihaa teitä siitä syystä, että luulee teitä itseänsä etevämmiksi, ja joka yötä ja päivää puhuu kuninkaan korvaan, että ellei hän tapa teitä, niin koko kansamme joutuu surmattavaksi tai myydään orjiksi, sillä te olette muka vain vakoojia, joita suuri armeija seuraa. Vasta viime yönä Imbozwi ennusti ja luki tämän ja paljon muuta lumotusta vedestä, uskotellen kuninkaalle, että hän näki kaiken kuin kuvassa, vaikka minä, joka kurkistin hänen olkapäänsä yli, en nähnyt mitään muuta kuin Imbozwin veteen heijastuvat rumat kasvot. Hän sanoi henkensä ilmoittavan, että Dogeetah, kuninkaan veli, oli kuollut eikä siis voinut enää palata Bezan kaupunkiin. Olen tehnyt parhaani. Pidä sydämesi puhtaana minua kohtaan, oi Macumazana, äläkä vihaa minua, sillä sanon, että olen tehnyt parhaani, ja jos milloin saan käsiini Imbozwin, niin kostan hänelle, eikä hänen kuolemansa ole oleva nopea niinkuin teidän. Mutta sitä tilaisuutta en luultavasti saa, sillä ennemmin hän myrkyttää minut."
"Toivoisin itse saavani hänet käsiini", minä mutisin, sillä niinkään vakavana hetkenä en voinut tuntea kristillisiä tunteita Imbozwia kohtaan.
Näin kuitenkin, että vanha Babemba oli rehellinen, ja pudistin hänen kättään sekä annoin hänelle kirjoittamani kirjeet, pyytäen, että hän koettaisi saada ne rannikolle. Sitten lähdimme viimeiselle matkallemme.
Zulu-metsästäjät istuivat jo maassa aitauksen ulkopuolella lörpötellen ja nuuskaten. En ollut selvillä, riippuiko tuo levollisuus todellakin uskosta Mavovon Käärmeeseen vai rodun luontaisesta rohkeudesta ja uhmasta. Minut nähdessään he hyppäsivät jaloilleen, kohottivat oikean kätensä ja päästivät kovaäänisen ja sydämellisen tervehdyksen: "Inkoosi! Baba! Inkoosi! Macumazana!" Senjälkeen Mavovo antoi merkin, ja he virittivät zulunkielisen sotalaulun ja lauloivat sitä koko matkan paaluille asti. Sammykin viritti laulun, mutta aivan toisenlaisen.
"Ole hiljaa", minä sanoin. "Etkö osaa kuolla kuin mies."
"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin kahdellakymmenellä eri kielellä.
Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran hän vain virkkoi: