Luovuttuani kaikesta toivosta menin yksin sisälle valmistuakseni ottamaan vastaan loppuni kuin mies, ja istuessani siellä hiljaisuudessa ja puolipimeässä henkeni tyyntyi. Minkävuoksi olisinkaan pitänyt kiinni elämästä? Kuten lukija, joka on seurannut seikkailujani, tietää, oli maassa, jonne olin matkalla, muutamia henkilöitä, joita kovin mielelläni halusin jälleen tavata, ennen kaikkea isäni ja äitini ja kaksi jaloa naista, jotka olivat minulle vieläkin enemmän. Poikani tosin jäisi jäljelle (hän oli silloin vielä elossa), mutta tiesin hänen saavan ystäviä, ja kun siihen aikaan en ollut kovin huonoissa varoissakaan, olin voinut varata hänelle kunnollisen toimeentulon. Oli ehkä parempikin, että menin, sillä jatkuva elämä olisi vain tuonut uusia suruja ja eronhetkiä.
Miten minulle kävisi, en tietystikään voinut sanoa, mutta tiesin, niinkuin tiedän nytkin, ettei tuleva olotilani olisi ollut elämän sammumista eikä myöskään unta, josta Stephen oli puhunut. Ehkä tulisin siihen paikkaan, jossa vihdoinkin pilvet hajoavat ja me näemme selvästi, paikkaan, josta näkisin menneisyyden ja tulevaisuuden maisemat niinkuin taivaalla liitelevä kotka eikä minun tarvitsisi enää ponnistella tiheissä viidakoissa villipetojen ja käärmeiden ahdistamana, taivaan rajuilmain ja salamien pelättämänä, tietämättä, minne polkuni suuntaisin. Ehkä siinä paikassa ei enää olisi sitä, mitä Paavali nimittää lihan laiksi, joka sotii hengen lakia vastaan ja tekee minut synnin orjaksi. Ehkä siellä tuo Voima, joka tietää, mitä tekoa me olemme, antaisi anteeksi menneisyyteni ja minä tulisin siksi, mitä aina olen kaivannut — hyväksi sanan täydellisessä merkityksessä — ja löytäisin uusia avoimia palveluksen polkuja. Nämä ajatukset poimin sinä aikana taskukirjaani tekemistäni merkinnöistä.
Näin minä mietiskelin ja kirjoitin pari jäähyväisriviä siinä mielettömässä toivossa, että ne jotenkuten joutuisivat niiden henkilöitten käsiin, joille ne olin osoittanut. (Kirjeet ovat vielä tallella ja tekevät nykyaikana omituisen vaikutuksen.) Sen tehtyäni koetin vaikuttaa ajatuksillani Veli Johannekseen, jos hän vielä eli, kuten edellisinäkin päivinä olin tehnyt, ja saattaa hänen tietoonsa tukalan tilamme sekä nuhdella häntä siitä, että hän epäterveen huolettomuutensa ja uskollisuudenpuutteensa kautta oli saattanut meidät tähän tilaan.
Kesken kaiken Babemba saapui sotilaineen noutamaan meitä teloituspaikalle. Hans tuli ilmoittamaan minulle hänen saapumisestaan. Hottentottiraukka pudisti kättäni ja pyyhki silmiään repaleiseen hihaansa.
"Oi, baas, tämä on viimeinen matkamme", hän sanoi, "ja teidät surmataan, baas, ja se on kaikki minun syytäni, baas, sillä minun velvollisuutenihan olisi ollut keksiä pelastus. Mutta sitä en voi, pääni on käynyt niin tyhmäksi. Jos edes saisin käsiini Imbozwin, niin en pitäisi väliä, ja sen kyllä teenkin, sen teen, vaikka minun olisi haamuna palattava sitä tekemään. Tiedättehän, baas, Saarnaaja, teidän isänne sanoi meille, että me emme sammu niinkuin tuli, vaan palamme ikuisesti jossain muualla —"
"Niin toivon", minä ajattelin itsekin.
"— ja se palaminen on helppoa, eikä tarvitse maksaa mitään puista. Toivon siis, että me aina palamme yhdessä, baas. Ja kunnes se aika on käsissä, baas, annan teille jotakin", ja hän veti taskustaan esille inhoittavan näköisen, hevoslääkettä muistuttavaa nestettä sisältävän pullon. "Kun nielette tämän, ette tunne enää mitään; se on hyvin hyvää lääkettä, jota isoisäni isoisä on saanut heimonsa tietäjältä. Te vaivutte uneen suloisesti kuin olisitte juovuksissa ja heräätte jälleen tuohon ihanaan tuleen, joka palaa ilman puita eikä koskaan sammu iankaikkisesta iankaikkiseen, amen."
"Ei, Hans", minä sanoin, "kuolen mieluummin silmät auki."
"Niin minäkin tekisin, baas, jos näkisin, että siitä olisi jotain hyötyä, mutta sitä en tee, sillä en voi enää uskoa tuon mustan höperön Mavovon Käärmeeseen. Jos se olisi ollut hyvä käärme, niin se olisi neuvonut häntä pysyttelemään kaukana Bezan kaupungista, ja senvuoksi minä nielaisen toisen näistä ja annan toisen baas Stephen'ille", ja hän työnsi inhoittavan sekasotkun suuhunsa ja nieli sen suurella vaivalla niinkuin kalkkunanpoika jauhopallon, joka on sen kurkkuun liian suuri.
Minä kuulin Stephen'in huutelevan nimeäni ja jätin Hansin syytämään suustaan monipuolisia ja monikielisiä kirouksia Imbozwia vastaan, jonka lukuun hän täydellä syyllä pani koko tuskamme.