DOGEETAH SAAPUU.
Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis, vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania ilmiöitä taivaalle.
Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.
"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin mielessäni.
Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.
"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"
"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."
Babemba meni kuninkaan luo ja palasi takaisin.
"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole tavallista."
Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa. Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja valmistavan meille mahtavaa vaippaa.