Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:
"Dogeetah! Dogeetah on tullut pelastamaan valkoisia miehiä!"
Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan muistanut kysyä sitä häneltä.
Hän sanoi minulle, tai luulin hänen sanovan:
"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko
Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."
Tähän minä vastasin tai olin vastaavinani:
"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi seisoisi hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna; minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun pidämme niitä todellisuutena."
Siihen Mavovo sanoi, tai olin kuulevinani hänen sanovan:
"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"
"En totisesti tiedä", minä vastasin ja heräsin.