"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti palattuanne."
"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli, niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."
"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."
"Miksi ette odottanut meitä ja matkustanut yhtä matkaa kuten järkevä mies?"
"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun päähäni — katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään kuutamossa.
"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta, sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan, jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.
"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.
"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä. Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää sisämaassa jossakin orjatieasiassa.
"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän lähestyessään varmaankin piiloutunut.
"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan, olette yksi niitä.