"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja. Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."
Kertoja pysähtyi jälleen kuin surullisten muistelmain vallassa.
"Ettekö koskaan enää ole kuullut vaimostanne?" kysyi Stephen.
"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät — heimon nimeä hän ei tiennyt — olivat luultavasti löytäneet hänet harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni käydä Kilwassa."
"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"
"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin, ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin. Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja saavuin ajoissa — Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä; yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä. Mitä melua tuo on?"
Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.
"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon' koristeita.
"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.
Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta. Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.