"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"
"Luulin teidän kokoovan perhosia ja harvinaisia kasveja."
"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen olosuhteisiin, joissa erosimme — hän odotti lasta, Allan — mutta minä en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen villikansan keskuudessa."
"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään", minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja joutuneet kafferien vaimoiksi.
"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt", hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan — jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"
"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta, jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta (myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan, mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.
Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita, ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!
Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme laskemaan.
Mutta minun asiani ei ollut arvostella toisten unelmia ja henkisiä mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos tahtoisin olla aivan rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan — jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.
Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan — samanlaisen kuin se, jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten zulu-hallitsijain vertaiseksi — Veli Johannes oli seurueemme todella huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.