"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja lähettää muutamia lahjoja."
"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan tavoin vatsallaan."
Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen, norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode, ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.
Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan, mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.
"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."
"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."
Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla, ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.
Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin, että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan äänellä".
Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui, että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie oli helppo löytää — esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.
Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille, että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.