"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat paholaisille, joita he palvelevat jumalina."
"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle. Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."
On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."
"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi nuo paholaiset maailmasta."
"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja heidän loppunsa on käsissä."
"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä kuolee", minä sanoin.
"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta. Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"
Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta taaskaan en jatkanut kysymystä.
"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven, eikä puita niiden veistämiseksi?"
Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna aikomuksemme täytäntöön.