Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.
Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen. Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja ojensin sen hänelle sanoen:
"Se on sinun, oi totinen profeetta."
"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä jälleen teidän."
Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä. Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui, ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.
"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he palvelevat", minä sanoin.
"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.
"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä, jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän, niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne, ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin, mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina, joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle, ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua, kunnes toivuin. Siinä kaikki."
"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"
"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."