Vähän kauempana aivan kaislikon päässä huomasin kivikovassa maassa kapean, pitkulaisen ojan ja siinä, puoleksi niukan heinikon peitossa, ruosteista metallia.
"Mikä tuo on?" kysyin ollen hämmästyvinäni, vaikka hyvin kyllä arvasin, mikä sen täytyi olla.
"Oi!" vastasi Komba, joka ei nähtävästi vielä ollut oikein tointunut, "siihen valkoinen herra Dogeetah, Bausin veriveli, oli pystyttänyt vaatetalonsa käydessään täällä noin vuosi sitten."
"Todellako!" minä huudahdin, "hän ei ole kertonut käyneensä täällä." (Se oli valhe, mutta minulla oli jotenkuten sellainen tunne, ettei ollut väärin valehdella Komballe.) "Mistä tiedät, että hän oli täällä?"
"Muuan kansamme miehistä, joka oli kalastamassa kaislikossa, näki hänet."
"Vai niin, se selittää asian, Komba. Mutta olipa se omituinen kalastuspaikka; niin kaukana kotoa; ja mitähän kaloja hän mahtoi pyydystää? Kun sattuu aikaa, Komba, niin saat selittää minulle, mitä eläimiä te pyydystätte tiheästä kaislikosta ja näin matalasta vedestä."
Komba lupasi tehdä sen mielellään — kun sattuisi aikaa. Sitten hän ikäänkuin enempää keskustelua välttääkseen riensi eteenpäin, työnsi kaislat syrjään ja näytti minulle suuren ruuhen, joka voi kantaa kolme-, neljäkymmentä miestä ja joka oli äärettömän suurella työllä kaiverrettu yhden ainoan suunnattoman suuren puun rungosta. Se erosi niiden veneiden enemmistöstä, joita minä henkilökohtaisesti olen nähnyt Afrikan järvissä ja joissa käytettävän, siinä, että siihen kuului masto, joka nyt kuitenkin oli irroitettu. Minä katsahdin siihen ja sanoin, että se oli erinomaisen hyvä venhe, mihin Komba vastasi Rican kaupungissa olevan satakunnan samanlaista, vaikka kaikki eivät yhtä suuria.
Astellessamme takaisin leiriin huokasin itsekseni. Pongo-heimo käsitti siis, jos venhettä kohti laskettiin keskimäärin kaksikymmentä, kaksituhatta soutukykyistä miestä, mikä arvio myöhemmin osoittautuikin aivan oikeaksi.
Seuraavana päivänä aamunkoitteessa pääsimme kaikki vaikeudet voitettuamme vihdoinkin lähtemään. Aluksi vanha Babemba tuli keskellä yötä telttaani, jossa nukuin, herätti minut ja piti pitkän puheen, rukoillen minua luopumaan matkasta. Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että pongoilla oli jotakin pahaa mielessä ja että koko puhe rauhasta oli vain ansa, jonka tarkoituksena oli houkutella meidät valkoihoiset maahan luultavasti uhrattaviksi sen jumalille uskonnollisessa tarkoituksessa.
Vastasin, että olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta etten voinut hylätä matkakumppaneitani, kun nämä ehdottomasti tahtoivat tehdä matkan. Kaikki mitä voin, oli pyytää häntä pitämään tarkkaa vartiota voidakseen auttaa, jos sattuisimme joutumaan hätään.