"Ja", keskeytti Stephen, jolle olin kääntänyt edellisen, "ja Pyhän kukan itsensä juurineen päivineen maasta kaivettuna."
Kuullessaan nuo vaatimattomat ehdot kalubi-raukka kävi miltei mielettömäksi kauhusta.
"Ymmärrättekö", hän huohotti, "ymmärrättekö, että pyydätte maani jumalia?"
"Hyvin hyvästi", Veli Johannes vastasi tyynesti; "maasi jumalia, ei enempää eikä vähempää."
Kalubi oli vähällä syöksyä ulos majasta, mutta minä tartuin häntä käsipuoleen ja sanoin:
"Näetkös, ystäväni, asia on tämä. Sinä pyydät meitä panemalla itsemme alttiiksi suurelle vaaralle surmaamaan yhden maasi jumalia, kaikkein korkeimman heistä, jotta sinä pelastaisit henkesi. No niin, siitä maksuksi me pyydämme sinua lahjoittamaan meille ne maasi jumalat, jotka vielä jäävät jäljelle, ja saattamaan meidät heidän kanssaan turvallisesti järven yli. Myönnytkö vai etkö?"
"En", kalubi vastasi synkkänä. "Myöntyminen olisi samaa kuin henkeni kiroaminen; se on liian kauheaa ajatellakaan."
"Ja kieltäytyminen on samaa kuin ruumiisi kiroaminen; samaa kuin jättäisit muutaman tunnin kuluttua ruumiisi murskattavaksi ja raadeltavaksi suurelle apinalle, jota nimität jumalaksi. Niin, murskattavaksi ja raadeltavaksi ja senjälkeen luultavasti keitettäväksi ja syötäväksi uhrina. Eikö asia ole niin?"
Kalubi painoi päänsä ja ähkyi.
"Me puolestamme", minä jatkoin, "iloitsemme siitä, että olet kieltäytynyt ja siten päästänyt meidät vaikeasta ja vaarallisesta tehtävästä, joten saamme turvallisesti palata Mazitu-maahan."