Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain levolle.
"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt. Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani! Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla, oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla — hänen omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."
Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken,
Allan?" hän kysyi.
"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun. Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne. Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon, jos haluatte odottaa täällä."
"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta. Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni, minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes — tiedän."
"Kunnes tiedätte mitä?" kysyin terävästi.
Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten väkinäisen huolettomasti:
"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa, joiden luona en ole käynyt."
"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta? Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta Pongon rajalle."
"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."