Emme sanoneet mitään, ja seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt valkean vaippansa kasvoilleen ja pujahtanut ulos ovesta.
"Pelkään, että leikimme vaarallista leikkiä tuon aran miesraukan kustannuksella", Stephen sanoi nuhdellen.
"Valkoinen nainen", mutisi Veli Johannes, "valkoinen nainen ja hänen tyttärensä."
"Niin", arveli Stephen ääneensä. "Puolustuksenamme on se, että koetamme tehdä jotakin pelastaaksemme tästä helvetistä kaksi valkoihoista naista, jos he ovat olemassa. Samalla tiellä voimme ottaa orkideankin, sillä he tulisivat kaipaamaan sitä, naisparat, ettekö usko? Olen iloinen, että keksin tuon, sillä se rauhoittaa omaatuntoani."
"Toivonpa, että se rauhoittaisi teitä silloinkin, kun kaikki makaamme tuolla rautaristikolla, joka mikäli huomasin on kyllin suuri kolmelle", minä huomautin purevasti. "Nyt olkaa hiljaa, minä tahdon nukkua."
Ikävä kyllä minun on lisättävä, että suurimman osan yötä hätä vei unesta voiton. Mutta jos en voinut nukkua, niin voin, tai oikeastaan olin pakotettukin ajattelemaan, ja ankarasti ajattelinkin.
Ensin ajattelin pongo-kansaa ja heidän jumaliaan. Mitä ne olivat, ja minkävuoksi he niitä palvelivat? Tämän kysymyksen hylkäsin kumminkin pian, sillä muistin, että sama kysymys koski kaikkia laajan Afrikan mantereen synkkiä uskontoja ja ettei siihen kukaan voinut antaa vastausta, vähimmän asianomaiset itse. Vastaus lienee kuitenkin löydettävissä pimeän ihmissydämen kauheassa pelossa, joka joka paikassa ympärillään näkee kuolemaa, kauhua ja pahaa ja hahmottelee sen milloin mihinkin eriskummalliseen muotoon ja luo siitä jumalia, tai oikeammin paholaisia, joita on lepytettävä. Sillä itse taikakalu tai eläin, tai mikä tahansa se lieneekin, ei aina ole jumaloimisen todellinen esine. Esineessä tai eläimessä asuu vain jumalan tai paholaisen henki, se on vain temppeli, joka antaa hengelle kodin ja siten itsekin tulee pyhäksi. Ja nuo henget ovat hyvin erilaisia, edustaen eri lajeja ja luonteenominaisuuksia.
Tuo suuri apina saattoi siis olla saatana, pahuuden ruhtinas. Pyhä kukka voi esittää hedelmällisyyttä ja kansan ravinnon kasvua maan povesta. Kukan äiti saattoi edustaa armoa ja hyvyyttä, mistä syystä hänen piti olla väriltään valkoinen ja asua korkealla vuorella eikä varjoisassa metsässä, kuten ainakin valon hengettären vastakohtana pimeydelle. Tai mahdollisesti hän myöskin saattoi olla afrikkalainen Ceres, sadon ja viljan jumalatar, jonka vertauskuvana oli ihana kukka, jota hän hoiti. Kuka tiesi? En ainakaan minä, en silloin enkä myöhemmin, sillä en ole koskaan päässyt siitä selville.
Mitä itseensä pongo-kansaan tulee, heidän kohtalonsa oli ilmeinen. He olivat kuoleva heimo, jonkun korkeamman rodun viimeisiä jälkeläisiä, jotka olivat kuolemassa sukupuuttoon ristiavioliittojen vuoksi. Ihmissyöjiä heistä luultavasti oli tullut vain sattumalta tai uskonnollisista syistä. Jonakin hedelmättömänä aikakautena he olivat käyneet hyvin uskonnollisiksi, ja tapa oli tullut ylivoimaiseksi. Ihmissyöjäin keskuudessa, etenkin Afrikassa, mikäli tiesin, tuota kaameaa ravintoa pidettiin paljon parempana muuta lihaa. En epäillyt vähääkään, että vaikkakin kalubi itse oli tuottanut meidät tänne siinä hurjassa toivossa, että pelastaisimme hänet kauheasta kuolemasta heidän jumaloimansa beelzebubin käsistä, Komba ja neuvonantajat profeettansa Motombon kiihoittamina aikoivat meidät murhattaviksi ja syötäviksi uhrina jumalille. Kuinka aseettomina siitä kohtalosta voisimme pelastua, sitä en keksinyt, ellemme olleet jossakin erikoisessa suojeluksessa. Loppua kohti meidän vain oli mentävä, mikä ikinä se sitten olikin.
Veli Johannes eli, antaaksemme hänelle hänen oikean nimensä, pastori John Eversley, oli vakuutettu siitä, että vuoren huipulla vankina oleva valkoihoinen nainen ei ollut kukaan muu kuin hänen kadonnut vaimonsa, jota hän oli etsinyt kaksikymmentä raskasta vuotta, ja että tuo toinen valkoihoinen nainen, josta sinä iltana olimme kuulleet, oli heidän tyttärensä, niin omituiselta kuin se saattoi tuntuakin. Mahdollisesti hän oli oikeassa, mahdollisesti väärässä. Mutta jälkimmäisessäkin tapauksessa tiemme oli selvä, jos kerran kaksi valkoihoista oli kuihtumassa tässä kauheassa maassa. Meidän oli luottaen jatkettava matkaamme, kunnes nuo raukat oli pelastettu tai kunnes itse emme enää olleet eläväin joukossa.