"On elämämme lahja, vaikk'ei riemurikas,
Eik' edes lemmen unelmille tilaa suo.
Työ, uskollisuus — siinä tunnussana,
Jonk' kaiku sielullemme rauhan suo",
niinkuin joku kerran mielestäni niin ylevästi on kirjoittanut. No niin, nykyinen yrityksemme tarjosi vain vähän "riemua", ja ainoa toivo "lemmen unelmista" näytti olevan rajoitettu Veli Johannekseen (tämä luuloni oli täydellinen erehdys, niinkuin minulle usein sattuu). "Kaiut" luultavasti jäisivät minun osakseni, olinpa jo kuulevinani niiden pahaenteistä jyminää.
Lopulta vaivuin nukuksiin ja näin hyvin omituisen unen. Olin olevinani henki, irrallaan ruumiista, mutta olin säilyttänyt kaikki ajatus- ja havaintokykyni voimat, liitelin yläpuolella pongo-kansaa, joka oli kokoutunut suurelle tasangolle tummansinisen taivaan alle. He olivat tekemässä tavallisia töitään, ja nuo työt olivat enimmäkseen hyvin kaameita. Muutamat heistä rukoilivat hämärää olentoa, jonka tiesin paholaiseksi; muutamat olivat tekemässä murhia; muutamat viettivät juhlaa — heidän juhlaruokaansa en halunnut katsoa; muutamat tekivät työtä tai harjoittivat vaihtokauppaa; muutamat istuivat mietiskellen. Mutta minä, jolla oli kyky katsoa heidän sisäänsä, näin jokaisen sydämessä miehen tai naisen tai lapsen, minkä milloinkin, nöyrässä, polvistuneessa asennossa ja kädet ristittyinä kuin rukoukseen, anovat, kyynelten kostuttamat kasvot käännettyinä tummaa taivasta kohti.
Taivaalla näkyi vain yksi ainoa tähti, ja tähdestä virtaili lempeitä valojuovia, jotka hajaantuivat ja laajenivat, kunnes koko ääretön avaruus oli yhtenä sädeliekkinä. Ja sitten tuon sädekehän sykkivästä sydämestä, joka jotenkuten mielestäni muistutti liikkuvia huulia, alkoi putoilla lukemattomia lumihiutaleita, jotka kukin seurasivat määrättyä polkuaan, kunnes laskeutuivat noihin mustiin sydämiin kätkettyjen pienten rukoilevain olentojen otsille ja puhdistivat ne valkoisiksi ja kirkkaiksi.
Sitten sädekehä pieneni ja haihtui, kunnes jäljelle jäi vain kaksi läpikuultavaa kättä, jotka ojentuivat kuin siunaten — ja minä heräsin ihmetellen, kuinka maailmassa mielikuvitukseni oli pystynyt keksimään tuollaisen näyn, ja mahtoiko näyllä olla jotakin merkitystä vai ei.
Myöhemmin kerroin sen Veli Johannekselle, joka oli yhtä henkevä kuin hyvä mies — nuo ovat usein kaksi aivan eri asiaa — ja pyysin, että hän olisi niin ystävällinen ja selittäisi sen. Sillä kertaa hän vain pudisti päätään, mutta muutamaa päivää myöhemmin hän sanoi:
"Luulenpa, että olen osannut lukea arvoituksenne, Allan; vastaus tuli mieleeni aivan äkkiä. Kaikissa noissa synnin saastuttamissa sydämissä on hyvän siemen itämässä ja pyrkimys kohti vanhurskautta. Ja heille kullekin on myöskin olemassa armo ja anteeksiantamus, sillä kuinka he olisivat voineet mitään oppia, kun ei heillä milloinkaan ole ollut opettajaa! Teidän unenne, Allan, viittaa huonoimpainkin ihmisten viimeiseen lunastukseen, joka tulee heidän osakseen sen armon kautta, joka kerran paistaa läpi sen pimeän yön, jonka varjossa he vaeltavat."
Näin hän sanoi, ja minä voin vain toivoa, että hän olisi ollut oikeassa, sillä nykyjään maailma on hyvin väärällä tolalla, eritoten Afrikassa.
Mekin moitimme sokeaa pakanaa monesta asiasta, mutta kun otetaan huomioon meidän valomme ja mahdollisuutemme, niin painummekohan vaa'assa paljonkaan enemmän? Oi, on totta, että paholainen — hyvin sopiva sana — on hyvä kalamies. Hänellä on suuri varasto kärpäsiä, erisuuruisia ja erivärisiä, ja hän osaa kyllä tarjota niitä kullekin erilaiselle kalalle. Mutta jokainen kala, olkoon se sitten valkea tai musta, tarttuu yhteen tai toiseen kärpäseen, ja sitten seuraa kysymys — onko tuo kala, joka nieli tuon suuren, loistavan syötin, niin paljon huonompi vai vain niin paljon tyhmempi, kuin tuo toinen, joka takertui tuohon pieneen valkoiseen koiperhoseen, jonka pyrstössä on aivan samanlainen pieni väkä?
Sanalla sanoen, emmekö ole kaikki kurjia syntisiä, niinkuin rukouskirjassa sanotaan, ja onko meidän välillämme kovinkaan suurta eroa sellaisen tuomarin silmissä, joka kykenee arvioimaan alkuperäisen eron niiden vesien välillä, joissa olemme syntyneet ja joihin meidät on määrätty uiskentelemaan? Emmekö kaikki tarvitse noita armon ojennettuja käsiä, jotka unessani näin?