"Ei tässä maassa, ei tässä maassa, Apinain isä", hän vastasi matalalla, jyrisevällä äänellään, "vaan kaukana, kaukana lännessä, missä aurinko mereen laskee; eikä tänä aikana, vaan kauan, kauan sitten, Kaksikymmentä kalubia on hallinnut pongo-kansaa senjälkeen; toiset ovat hallinneet monta vuotta, toiset ovat hallinneet muutamia vuosia — se riippuu veljeni tahdosta, joka on jumala ja asuu tuolla", ja hän nauraa kaakatti kaameata naurua ja osoitti peukalollaan olkansa yli vuorenrinteellä kasvavaan metsään. "Niin, kaksikymmentä kalubia, muutamat ovat hallinneet kolmekymmentä vuotta eikä kukaan neljää vuotta vähempää."
"Hyvä, sinä siis olet suuri vanha valehtelija", minä ajattelin mielessäni, sillä jos otaksutaan kalubien keskimääräiseksi hallitusajaksi kymmenen vuotta, meidän olisi siis pitänyt kohdata toisemme ainakin kaksi vuosisataa sitten.
"Te olitte silloin toisella tavoin puetut", hän jatkoi, "ja kahdella
oli päässään rautahattu, mutta Valkoparran pää oli ajettu paljaaksi.
Annoin tehdä teistä kuvan, jonka mestariseppämme hakkasi kuparilevyyn.
Minulla on se tallella."
Taaskin hän puhalsi torveensa; taaskin paikalle riensi nainen, jonka korvaan hän kuiskasi; taaskin nainen kävi huoneessa ja palasi, tuoden esineen, jonka Motombo heitti jalkoihimme.
Me katsahdimme siihen. Se oli nähtävästi iästä mustunut kupari- tai pronssilevy, joka muinoin oli ollut naulattuna kiinni johonkin, sillä reiät olivat jäljellä. Se esitti kookasta, pitkäpartaista ja paljaspäistä miestä, joka piteli kädessään ristiä, ja kahta lyhyempää miestä, joilla oli pyöreät metallipäähinet ja yllä hullunkuriset puvut sekä jaloissa tasakärkiset saappaat. Miehet kantoivat suuria, raskaita piilukkopyssyjä ja toisella oli kädessään savuava sytytysputki. Siinä kaikki, mitä piirroksesta erotimme.
"Minkävuoksi jätit tuon kaukaisen maan ja tulit tähän maahan, oi
Motombo?" kysyin taas.
"Senvuoksi, että pelkäsimme toisten valkoisten miesten seuraavan askeleitanne ja kostavan puolestanne. Silloin kalubi sen määräsi, vaikka minä panin vastaan tietäen, ettei kukaan voi pelastua siitä mikä on tapahtuva, silloin kun se on tapahtuva. Vaelsimme siis eteenpäin ja eteenpäin, kunnes löysimme tämän paikan, ja täällä olemme asuneet suvusta sukuun. Jumalat tulivat mukanamme; veljeni, joka asuu tuolla metsässä, tuli myöskin ja oli täällä jo ennen meitä, vaikka matkalla emme häntä nähneet. Pyhä kukka tuli myöskin, ja Kukan valkoinen äiti — joku teistä, en tiedä kuka, oli ollut hänen miehensä."
"Sinun veljesikö — Jumala?" minä kysyin. "Jos Jumala on apina, niinkuin olemme kuulleet, kuinka hän voi olla ihmisen veli?"
"Ah, te valkoihoiset ette ymmärrä, mutta me mustat ymmärrämme. Alussa apina tappoi veljeni, joka oli kalubi, ja hänen henkensä meni apinaan ja teki hänestä jumalan, ja samoin hän tappaa kaikki muutkin kalubit ja heidänkin henkensä menevät häneen. Eikö ole niin, oi kalubi, joka tänään olet ja jolta yksi sormi on poissa?" ja hän nauroi pilkallisesti.
Kalubi makasi maassa vatsallaan, ähkyi ja vapisi, mutta ei vastannut.