"Tässä siis olemme lopultakin, Allan-poikaseni", hän sanoi, "eikä meille vielä ole tapahtunut mitään vahinkoa. Minusta tämä on suorastaan salliman johdatusta. Oi, eikö olekin hauskaa! Hei vain, eläköön!"
Hän hyppi tuossa likaisessa savessa, heitti ilmaan hattunsa ja hurrasi!
Minä koetin heittää häneen murhaavan silmäyksen ja mutisin yhden ainoan sanan:
"Hullu."
Salliman johdatusta! Hauskaa! No niin, onhan kyllä onnellista, että muutamain ihmisten hulluus esiintyy iloisuutena. Sitten kysyin kalubilta, missä jumala oli.
"Kaikkialla", hän vastasi, heilauttaen vapisevaa kättänsä läheiseen metsään päin. "Ehkä tuon puun takana tai ehkä tuon toisen, tai ehkä hyvin kaukana. Ennen aamua sen kyllä tiedämme."
"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyin raivoissani.
"Kuolla", hän vastasi.
"Kas niin, sinä hullu", minä huudahdin ja ravistelin häntä, "saat kuolla, jos haluat, mutta sitä me emme aio. Vie meidät jonnekin, jossa olemme turvassa tuolta jumalalta."
"Jumalalta ei voi olla milloinkaan turvassa, herra, ei ainakaan hänen omassa kodissaan", ja hän pudisti typerää päätään ja jatkoi: "Kuinka voimme etsiä turvaa, kun ei ole mitään paikkaa, minne mennä, ja puutkin ovat niin korkeita, ettei niihin voi kiivetä?"