Ulvoen pongo-sotilaat kävivät kimppuumme. Olin näkevinäni Mavovon kumartuvan ottamaan keihästään luultavasti surmatakseen jonkun, sillä eräs mies kaatui taapäin ja jäi liikkumatta pitkälleen. Mutta meille muille he olivat liian nopeita. Puolessa minuutissa olimme kaikki vankeina, keihäät temmattiin käsistämme ja meidät heitettiin suinpäin ruuheen kaikki kuusi tai kalubi mukaan luettuna oikeastaan seitsemän. Muutamia sotilaita hyppäsi myöskin venheeseen, Komba perämieheksi, ja samassa venhe työnnettiin sillan eli lavan alta, jolla Motombo istui, vesille ja eteenpäin pitkin kapeata uomaa kanavan eli lahden suvantoon, joka erottaa luolan lävistämän kallioseinän vuoren alaosasta.
Juuri kun olimme solumassa ulos luolan suusta, sammakkomainen Motombo, joka oli kääntynyt ympäri istuimellaan, huusi Komballe määräyksen.
"Oi kalubi", hän sanoi, "saata entinen kalubi, kolme valkoista miestä ja heidän kolme palvelijaansa sen metsän reunaan, jonka nimi on Jumalan koti, ja jätä heidät sinne. Senjälkeen lähde pois ja palaa, sillä minä odotan täällä yksin. Kun kaikki on tehty, kutsun teidät kokoon."
Komba nyökäytti kaunista päätään ja antoi merkin, jonka saatuaan kaksi miestä — enempää ei tarvittu — tarttui airoihin, soutaen meidät hitain, hiljaisin vedoin järven yli. Ensimmäinen, mikä tässä järvessä pisti silmääni, oli sen veden tumma väri, joka muistutti painomustetta ja johtui luultavasti veden syvyydestä ja varjostavasta kalliosta toisella ja korkeista puista toisella puolen. Panin myöskin merkille — sillä odottamaton asiain käänne piti huomioni hereillä — että sen rantaäyräät olivat molemmin puolin täynnä krokodiileja, jotka makasivat liikkumattomina kuin tukit. Edelleen näin vähän alempana, siellä missä vesi näytti kapenevan, kyhmyisiä oksia törröttävän veden pinnan yläpuolelle, ikäänkuin pohjaan olisi kaatunut tai heitetty suuria puita. Muistin hämärästi, kuinka vanha Babemba oli kertonut nuorena poikasena paenneensa ruuhella samasta poukamasta ja arvelin mielessäni, että nyt se ei olisi hänelle mahdollista tuon risutukon takia; tai mahdollisesti hän olikin soutanut sen yli tulvaveden aikaan. Pari minuuttia soudettuamme tulimme toiselle rannalle, joka, niinkuin muistaakseni jo sanoin, oli vain noin kahdensadan kyynärän päässä luolan suusta. Venheen keula karahti rantaäyrääseen, säikähdyttäen suunnattoman suuren krokodiilin, joka hävisi äkkiä syvyyksiin.
"Nouskaa maihin, valkoiset herrat, nouskaa maihin", sanoi Komba äärimmäisimmän kohteliaasti, "ja menkää tervehtimään jumalaa, joka epäilemättä odottaa teitä. Ja nyt, koska emme enää tule kohtaamaan toisiamme — hyvästi. Te olette viisaita ja minä tyhmä, mutta kuulkaa kuitenkin neuvoani. Jos milloin sattuisitte palaamaan takaisin maanpäälle, niin ottakaa varteen neuvoni. Pitäkää kiinni omasta jumalastanne, jos teillä jumalaa on, älkääkä puuttuko toisten kansain jumaliin. Hyvästi vielä kerran."
Neuvo oli erinomainen, mutta sillä hetkellä tunsin Kombaa kohtaan vihaa, joka oli todella yli-inhimillinen. Motombokin näytti minusta häneen verrattuna valkeuden enkeliltä. Jos toivotus olisi voinut surmata, jäähyväisemme olisivat todella olleet täydelliset.
Pongo-sotilasten keihäät uudistivat kehoituksen, ja me nousimme rannalle. Ensimmäisenä astui Veli Johannes, ja hänen kauniilla kasvoillaan loisti hymy, joka näissä olosuhteissa oli mielestäni tylsämielinen, vaikka epäilemättä hän itse tiesi parhaiten, milloin hänen piti hymyillä. Viimeisenä astui venheestä kurja kalubi. Hänen pelkonsa tuota vaarallista rantaa kohtaan oli todella niin suuri, että luulen hänen saaneen viimeisen kehoituksen mahtavan seuraajansa Komban saappaasta. Mutta rannalle astuttuaan hänessä vielä välähti älyn kipinä, sillä hän käännähti ja sanoi Komballe:
"Muista, oi kalubi, että minun tämänpäiväinen kohtaloni on oleva sinunkin kohtalosi jonakin tulevana päivänä. Jumala kyllästyy pappeihinsa. Tänä vuonna, seuraavana vuonna tai sitä seuraavana, aina hän kyllästyy pappeihinsa."
"Siinä tapauksessa, oi entinen kalubi", Komba vastasi pilkallisella äänellä työntäessään venhettä jälleen vesille, "rukoile jumalaa puolestani, että se tapahtuisi seuraavana vuonna; rukoile sitä silloin, kun luusi ruskavat hänen syleilyssään."
Katsellessamme hänen taitavia liikkeitään mieleeni muistui isäni vanhasta latinankirjasta kuva, joka esitti erästä Karon-nimistä miestä soutamassa vainajien sieluja erään virran yli, jonka nimi oli Styx. Takana hehkuivat maailman valot, täällä oli synkkä, tuntematon ranta. Ja me, me olimme vainajien sieluja, odottamassa viimeistä tuhoamme jonkin oudon hirviön käsissä ja hampaissa, jollaisten egyptiläiset kuvittelevat raivoavan helvetin syvyyksissä. Ah, yhdenmukaisuus oli kiusallisen tarkka. Mutta mitä arvelette tuon lannistumattoman nuorukaisen Stephen'in sanoneen?