Syvä hiljaisuus vallitsi yhä, ja Motombo katsoi makaavaan kalubiin. Hän katsoi kauan aikaa. Sitten hiljaisuus katkesi, sillä onneton kalubi kimmahti pystyyn, tarttui keihääseensä ja yritti surmata itsensä. Ennenkuin terä ennätti koskea häneen, keihäs kumminkin temmattiin hänen kädestään, niin että hän jäi seisoalleen mutta aseettomaksi.
Taaskin seurasi hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi Motombo nousemalla istuimeltaan jättiläismäisenä, pullistuneena, ja karjuen raivosta. Hän karjui todella niinkuin haavoitettu puhveli. En olisi ikinä osannut uskoa, että niin paljon ääntä lähtisi yhden ainoan vanhan miehen keuhkoista. Kokonaisen minuutin ajan hänen kauhea ulvontansa kaikui suuressa luolassa, ja kaikki pongo-sotilaat nousivat kyyristyneistä asennoistaan ja osoittivat, muutamat yhä pidellen palavia soihtuja käsissään, kurjaa kalubia, johon heidän raivonsa näytti kohdistuvan enemmän kuin meihin, ja sähisivät kuin käärmeet.
Näky oli todellakin helvetillinen, ja Motombo kuin saatana itse. Hänen pöhöttynyt, ruma ruumiinsa, jota kannattivat ohuet, sammakkomaiset raajat, suuret, palavat nuotiot kummallakin puolen, illan kalmankalpea heijastus taustalla olevan tyynen veden pinnalla ja rinteellä kohoavain puiden latvoissa, valkopukuiset, kookkaat pongo-sotilaat, joka ikinen kumartuneena onnetonta syytettyä kohti ja sähisten kuin vihaiset käärmeet, kaikki tuo herätti mieleen helvetin äärimmäisen pimeyden, jonka vaikuttamaa kauhua voi joskus tuntea painajaisessa.
Sitä kesti jonkun aikaa, en tiedä kuinka kauan, kunnes Motombo taaskin otti maasta sarvensa, jollaisista saduissa kerrotaan, ja puhalsi. Samassa naiset syöksyivät esille kukin ovestaan, mutta huomatessaan, ettei kutsu koskenut heitä, pysähdyttivät vauhtinsa ja jäivät seisomaan samanlaiseen asentoon kuin juoksijat ottaessaan vauhtia. Kun torven ääni vihdoinkin oli hiljennyt, niin meteliä seurasi taaskin äkkiä äärimmäinen hiljaisuus, niin ettei kuulunut muuta kuin tulen rätinä, jonka liekit näyttivät olevan ainoat olennot koko paikassa, jotka eivät aavistaneet uhkaavaa murhenäytelmää.
"Nyt ylös, ukkoseni!" kuiskasi Stephen korvaani vapisevalla äänellä.
"Niin", minä vastasin, "ylös taivaaseen asti, jonne luultavasti pääsemme. Nyt selkä selkään kiinni, ja iskekäämme niin hyvin kuin voimme. Onhan meillä keihäät."
Meidän järjestyessämme Motombo alkoi puhua.
"Olet siis suunnitellut jumalan surmaa, sinä kalubi, joka olit", hän karjui, "yhdessä näiden valkoisten miesten kanssa, joille lupasit palkaksi Pyhän kukan ja hänet, joka sitä vartioi. Hyvä! Saatte mennä te kaikki, puhumaan jumalan kanssa. Ja minä, joka odotan täällä, saan nähdä, kuka kuolee — tekö vai jumala. Viekää pois heidät!"