"Herra", mies vastasi hajamielisenä, "tuolla — tuolla idässä päin. Noustaan mäkeä ylös neljännes päivän kiertoaikaa, seuraten polkua, joka on viitoitettu puihin veistetyillä merkeillä, kunnes jumalan puutarhan takaa vuoren huipulta tulee näkyviin suurempi vesi, joka ympäröi saarta. Rantaäyräällä on pensaikkoon kätketty ruuhi, jolla voi soutaa veden yli saarelle, ja siellä asuu Kukan äiti."
Veli Johannes ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä selitykseen, vaan huomautti, että kalubi voisi huomenna näyttää meille tien.
"En usko voivani enää näyttää teille tietä", ähkyi tuo kurja olento vapisten.
Samassa jumalan ulvonta kuului uudelleen ja paljon lähempää. Silloin kalubin voimat pettivät kokonaan, ja jonkin aavistuksen pakottamana hän alkoi kysellä Veli Johannekselta, jonka hän tiesi jonkinlaisen tuntemattoman uskonnon papiksi, kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksia.
Veli Johannes, joka — se muistettakoon — oli kutsumukseltaan hyvin vakava lähetyssaarnaaja, alkoi jakaa hänelle uskonnollista lohdutusta, kun jumalan ääni kuului aivan vierestämme matalana ja syvänä kuin suuren rummun lyönti. Hän ei ulvonut tällä kertaa, hän vain löi jonkinlaista suunnattoman suurta sotilasrumpua. Siltä ääni ainakin tuntui, ja kaamealta se kuului tuossa synkässä metsässä ja keskellä arkuille asetettuja pääkalloja, sen voin vakuuttaa sinulle, lukijani.
Rummutus taukosi, ja Veli Johannes kokosi voimansa jatkaakseen hurskasta opetustaan. Samassa paksu sadepilvi peitti kuun kokonaan, niin että pimeys kävi aivan mustaksi. Kuulin, kuinka John selitti kalubille, ettei hän oikeastaan ollutkaan kalubi, vaan kuolematon sielu (en tiedä, mahtoiko toinen ymmärtää). Sitten tunsin suunnattoman suuren varjon lähestyvän — muuten en voi sitä kuvata — vielä mustempana kuin pimeys ja äärettömällä vauhdilla aukeaman reunalta päin.
Seuraavassa hetkessä kuului muutaman askeleen päästä painin rytäkkää ja tukahdutettu kiljahdus, ja näin varjon peräytyvän samaan suuntaan, josta se oli tullutkin.
"Mitä nyt?" minä kysyin.
"Raapaiskaa tulta", vastasi Veli Johannes; "luulen, että jotakin on tapahtunut."
Minä raapaisin tulitikun, joka paloi hyvin tyynessä ilmassa. Sen valossa näin ensin seurueemme kauhistuneet kasvot — kuinka aavemaiset ne olivatkaan! — ja sitten kalubin, joka oli noussut pystyyn ja heilutti ilmassa oikeaa käsivarttaan, joka oli verinen ja josta käsi oli poissa.