"Jumala kävi ja vei käteni", hän voihki.
Kukaan ei muistaakseni puhunut; tapahtuma ei kaivannut sanoja, Tulitikkujen valossa koetimme sitoa miesraukan kädentyngän. Sitten istuuduimme jälleen odottamaan.
Pimeys kävi syvemmäksi ja syvemmäksi paksun pilven kulkiessa kuun editse, ja hetken aikaa hiljaisuutta, tuota aarniometsän yön hiljaisuutta, ei häirinnyt muu kuin hengityksemme ääni, moskiittokärpästen surina, veteen hyppäävän krokodiilin kaukainen loiskahdus ja haavoitetun tukahdutetut valitukset.
Jälleen näin tai olin näkevinäni — se saattoi tapahtua puolta tuntia myöhemmin — tuon mustan varjon taas syöksyvän meitä kohti kuin hauki pienen kalan kimppuun. Vasemmalta puoleltani — Hans istui minun ja kalubin välillä — kuului taaskin nujakkaa, jota seurasi yksi ainoa pitkä valittava ääni.
"Kuningas on poissa", kuiskasi Hans. "Tunsin hänen lähtevän kuin tuulen kiidättämänä. Hänen paikallaan ei ole muuta kuin tyhjä jäljellä."
Äkkiä kuunvalo virtasi esille, pilven takaa. Sen kalpeassa loisteessa näin puolitiessä aukeaman reunan ja meidän välillämme, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä — voi, mitä näinkään! Näin paholaisen tuhoamassa kadotettua sielua. Siltä ainakin näytti. Jättiläismäinen, tummanharmaa olento, suunnattoman suuren ihmisen muotoinen, piteli vähäistä kalubia syleilyssään. Kalubin pää oli kadonnut sen kitaan, ja suurilla mustilla käsillään se näytti olevan repimäisillään hänet kappaleiksi.
Ilmeisesti hän jo oli kuollut, vaikka jalat, jotka olivat koholla maasta, liikkuivat vielä heikosti.
Minä hyppäsin pystyyn ja suuntasin ladatun pyssyni suoraan pedon päähän, joka näkyi selvemmin, vaikkakin yritys oli kovin epävarma, kun en erottanut selvästi tähtäintä. Painoin hanaa, mutta joko nalli tai ruuti oli kostunut matkalla ja kesti murto-osan sekuntia, ennenkuin sain sen syttymään. Tuona mitättömän lyhyenä aikana paholainen — se on sattuvin nimi, mitä voin sille antaa — huomasi minut, tai ehkä se näki vain piipussa hehkuvan tulen. Joka tapauksessa se päästi kalubin irti, ja ikäänkuin jokin älyn pilkahdus olisi varoittanut sitä, peitti päänsä mahtavalla oikealla käsivarrellaan — muistan kuinka hirveän pitkältä raaja näytti ja paksulta kuin miehen reisi.
Samassa pyssy pamahti, ja kuulin kuulan iskevän. Kipinän välähtäessä näin mahtavan käsivarren vaipuvan maahan kuolleena, avuttomana, ja samassa koko metsä oli täynnä tuota kauheaa ulvontaa, jota olen kuvannut ja joka ulvahdus päättyi kimeään tuskan vingahdukseen, joka oli kuin koiran ääni.
"Te osuitte, baas", sanoi Hans, "eikä se näy olevan haamu, koska se ei pidä siitä. Mutta se elää vielä."