"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka olette päässyt luoksemme elävänä?"
"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi — amerikkalainen."
"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän on, mikä hänen nimensä on?"
"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen, muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on — o-on John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni", lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen pystyssä — mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan, elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.
"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin paljon surua olisi hullua kuolla — ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan, mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."
Nainen kokosi kaikki voimansa, avasi silmänsä ja kuiskasi:
"Lähettäkää hänet tänne."
Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa, ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.
"Elisabeth!" sanoi John.
Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!" ja heittäytyi hänen rinnalleen.