Pujahdin ulos veräjästä ja suljin sen hyvin.
"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan päähän, "huomasitko häntä?"
"Häntä? Ketä? Kumpaa?" minä kysyin.
"Tuota nuorta naista, jolla on valkoinen puku. Hän on suloinen."
"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten kauneudesta?"
Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta. Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan maailmassa niin kuin pitäisi!
Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat suuret vaarat.
XVII.
PYHÄN KUKAN KOTI.
Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.