"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope, voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"
"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin kuolette."
"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että hän jo oli kurkistanut aidan yli.
No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen, että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino, ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata, nousi sitten ja juoksi rantaan.
"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä soutaakseen järven yli."
"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."
Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen palveltu yhteenkuuluvina.
Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä, niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:
"Mitä, oi Stephen Somers! Palveletteko tekin Pyhää kukkaa?"
"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä — minä — kuolisin saadakseni sen!"