"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka. Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti. Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten palvelevan tuota ruohoa — hän nimitti kukkaa ruohoksi — senvuoksi, että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa. Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä, mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.
"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."
Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.
"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."
"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen aivan varma", sanoin.
Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.
Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan Cypripedium'ia — tai toinen toistaan — aitaukseen, ja palasimme sisälle neuvottelemaan.
"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan. Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen ihmissyöjäheimonsa —"
"Ihmissyöjä —!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota tuskin olen nähnyt."
"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun, ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"