"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis haluatte, niin minä rupean jumalaksi."
Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän koittaessa.
Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa viljelysten hoitamista.
Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja "tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he kuolisivat suruun.
Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä, valittivat ääneensä.
Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.
"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille onnettomuutta."
Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.
Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha, karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.
Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo, joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta, jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.