"Baas, te olette kala, joka hiljaa, hiljaa nousette vedestä keskellä pimeyttä ja ammutte Motombon pienellä rihlapyssyllä, ja sitten me muut, jotka olemme perhonen, putoamme ruuheen ja soudamme pois. On tulossa myrsky, baas, ja kuka näkee, jos uitte veden yli myrskyssä ja yössä?"
"Krokodiilit", minä huomautin.
"Baas, en näe krokodiilin syövän kalaa. Luulen, että kala nauraa itsekseen tuolla veden pohjassa vatsassaan lihava hämähäkki. Sitäpaitsi krokodiilit myrskyssä panevat maata, sillä ne pelkäävät salaman tappavan heidät rangaistukseksi heidän synneistään."
Nyt minäkin muistin usein kuulleeni, vieläpä jossain määrin itsekin panneeni merkille, että nuo jättiläismatelijat todellakin häviävät myrskysäällä luultavasti siitä syystä, että ne silloin eivät löydä ravintoa. Mitenkä sen laita lienee ollutkin, samassa silmänräpäyksessä tein päätökseni.
Niin pian kuin tulisi kyllin pimeä, aioin, pidellen pientä pyssyäni Intombia toisella kädellä pääni päällä, uida toiselle rannalle ja varastaa ruuhen. Jos tuo vanha velho oli odottamassa, mitä en kuitenkaan luullut, niin siinä tapauksessa minun oli suoriuduttava siitä parhaan taitoni mukaan. Tiesin kyllä, että yritys oli toivoton, mutta muuta neuvoa ei ollut. Ellemme saisi venhettä, meidän pitäisi pysähtyä tähän autioon metsään ja kuolla nälkään. Tahi jos palaisimme Kukan saarelle, joutuisimme sielläkin pian hyökkäyksen ja tuhon uhreiksi, kun Komba ja pongot tulisivat etsimään ruumiitamme.
"Minä koetan, Hans", sanoin.
"Niin, baas, sen uskoinkin. Minä kyllä tulisin mukaan, mutta en osaa uida, ja hukkuessani voisin tehdä melua, sillä silloin voi unohtaa itsensä, baas. Mutta näin onkin hyvä, sillä jos olisi muuten, niin kunnianarvoisa isänne olisi varmasti näyttänyt sen meille merkissä. Perhonen purjehti aivan mukavasti pakoon puupalikallaan, ja nyt juuri näin sen levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Ja entä kala! Voi, kuinka se nauraakaan makeasti, vatsassaan tuo vanha, lihava hämähäkki!"
XVIII.
KOHTALON ISKU.
Palasimme toisten luo, jotka löysimme masentuneen näköisinä kyyhöttämästä arkkujen seassa. Eikä ihmekään, yö pimeni pimenemistään, ukkosen kaiku alkoi kiiriä läpi metsän ja sade putoilla suurina pisaroina. Lyhyesti sanoen toiveet eivät missään suhteessa näyttäneet valoisilta, vaikkakin Stephen huomautti, että joka pilvellä on hopeareunansa, minkä sananlaskun, kuten hänelle sanoin, muistelin kuulleeni jo ennenkin.