Sattumalta olin laskenut aivan oikein, ja loppujen lopuksi ruuheni keula sujahti samaan risukkoon, jonka taakse olin toverini jättänyt. Samassa kuukin alkoi pilkistellä ohenevien sadepilvien takaa, ja sen valossa he näkivät minut, ja minä näin olennon, joka ensi silmäyksellä oli aivan gorilla-jumalan itsensä näköinen, laahustavan eteenpäin ja tarttuvan keulaan. Kauhea peto oli siinä aivan ilmielävänä, sellaisena kuin sen metsässä olimme nähneet, ainoastaan hiukan pienempänä.
Sitten muistin asian ja purskahdin nauruun, ja tuo nauru teki minulle äärettömän hyvää.
"Tekö se olette, baas?" sanoi tukahtunut ääni, joka tuntui lähtevän gorillan keskeltä. "Oletteko elossa, baas?"
"Tietysti", minä vastasin, "kuinka muuten olisin täällä?" ja lisäsin hilpeästi: "Entä onko sinun mukava olla tuon soman, lämpöisen turkin sisässä tänä sateisena yönä?"
"Oh, baas", ääni vastasi, "kertokaa, mitä on tapahtunut. Tässä hajussakin palan kuulemisen halusta."
"Motombo on saanut surmansa, Hans. Kas niin, Stephen, ojenna minulle kätesi ja anna vaatteeni, ja pitele sinä, Mavovo, pyssyä ja venhettä, sillä aikaa kuin pukeudun."
Sitten hyppäsin maihin ja kaislikossa riisuin yltäni märät housut ja paidan ja sulloin ne metsästystakkini suuriin taskuihin, sillä en tahtonut hävittää niitä, ja pukeuduin kuiviin vaatteihin, jotka rikkonaisuudestaan huolimatta olivat aivan kylliksi tuossa lämpimässä ilmastossa. Sen tehtyäni otin aimo kulauksen taskussani olevasta paloviinapullosta ja söin hiukan, sillä tunsin olevani nälkäinen. Senjälkeen kerroin heille tarinan ja, lopettaen lyhyeen heidän ihailunsa ja ihmettelynsä, pyysin heitä asettamaan Pyhän kukan ruuheen ja astumaan itse perästä. Sitten Hans pisti sormensa esille gorillan käsivarsista, ja hänen avullaan latasin pyssyn uudelleen viimeisellä nallilla. Sen tehtyä astuin viimeisenä venheeseen ja istuuduin keulaan, pyytäen Veli Johannesta ja Stephen'iä soutamaan.
Välttääksemme huomion herättämistä teimme kierroksen niinkuin äskenkin, ja lyhyessä ajassa pääsimme luolan suulle. Kumarruin eteenpäin ja kurkistin läntisen kallioseinämän ympäri. Ei ketään näkynyt liikkeellä. Tulet paloivat himmeästi, ja kokoon lysähtänyt Motombo kyyrötti lavallaan kuin ennenkin. Hiljaa, hyvin hiljaa nousimme venheestä, ja minä järjestin kulkueemme, toisten katsellessa kierosti kuolleen Motombon kauheita kasvoja.
Itse asetuin etupäähän, sitten seurasi Kukan äiti ja hänen jäljessään Hans metsän jumalana; sitten Veli Johannes ja Stephen Pyhää kukkaa kantaen. Kukkaa seurasi Hope ja viimeisenä rivissä Mavovo. Toisen nuotion lähellä olin ensimmäisellä läpikulkumatkallamme huomannut läjän soihtuja, niinkuin jo mainitsinkin. Sytytimme niistä muutamia, ja antamastani merkistä Mavovo veti venheen takaisin pienelle telakalleen ja sitoi köydellä paaluun. Arvelin, että kun se löydettäisiin sieltä näennäisesti koskemattomana, se saattaisi tehdä kulkumme veden yli vieläkin salaperäisemmäksi. Kaiken aikaa minä pidin silmällä luolan sivuovia, odottaen joka hetki vaimoja syöksyvän ulos. Mutta ei ketään tullut. Ehkä he nukkuivat, tai olivat mahdollisesti poissa; sitä en tiedä vielä tänäkään päivänä.
Läksimme liikkeelle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa etsimme itsellemme tien mutkikkaan luolan läpi, sammuttaen soihtumme, niin pian kuin näimme valon sen sisämaan puoleiselta suulta. Muutaman askeleen päässä sen suulta seisoi vahtisotilas. Hänen selkänsä oli luolaan päin, ja pilvien kanssa taistelevan kuun epävarmassa valaistuksessa, sateen yhä hienosti tihkuessa hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan hänen kohdallaan. Silloin hän kääntyi ja, nähdessään tuon kaamean näyn: maansa jumalat kulkueessa, kohotti kätensä ja kaatui sanaakaan sanomatta tajuttomana maahan. Vaikka en ole kysynyt, luulen Mavovon varmasti tehneen hänen heräämisensä mahdottomaksi. Myöhemmin taakseni katsoessani huomasin hänellä joka tapauksessa suuren, pitkävartisen pongo-keihään sen kuparisen asemesta, jonka hän oli ottanut arkusta hautuumaalla.