Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen
Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in
ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles
Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.
Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan. Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen ehdotustaan.
Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti. Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.
Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi, kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä, mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä (se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta, ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen huutavan:
"Ole varuillasi, Quatermain! Se tulee."
"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli karkoittanut kauriin.
Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama, graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä, taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella, juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää. Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.
Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa hetkessä leopardi — Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi — hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun. Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni, onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.
"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi, niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni. Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin, tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi hyvin selväksi. Muistin — en koko elämääni, mutta pari omituista pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä, nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani. Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti sammaleisesta vuoteestani — muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan tarttumassa Scroopea kurkkuun.
Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi. Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.