Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt olen?"
"Sankari", vastasin. (Olen aina ollut ylpeä tuosta sattuvasta vastauksesta.)
Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.
Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.
Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin. Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai hampaiden myrkystä.
Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.
Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni, tuli apu.
Se saapui hyvin omituisessa muodossa. Leirinsuun edustalla kasvoi kaksi orapihlajapuuta, ja niiden välitse näin oudonnäköisen olennon astelevan minua kohti hitain, varmoin askelin, nousevan auringon säteillään valaistessa häntä. Se oli mies, jonka ikää oli vaikea arvata, sillä vaikka parta ja pitkät hiukset olivat valkeat, näyttivät kasvot verraten nuorekkailta lukuunottamatta suun ympärillä olevia juovia, ja tummat silmät olivat täynnä eloa ja voimaa. Rääsyinen puku, jonka vaikutusta lisäsi repaleina riippuva nahkapeite, verhosi kömpelösti hänen pitkää, hoikkaa vartaloaan. Jalkoja suojasivat parkitsemattomasta nahasta tehdyt jalkineet, selässä riippui kolhittu metallirasia, ja laihassa, jäntevässä kädessään hän puristi pitkää sauvaa, joka oli tehty mustan ja valkean kirjavasta puusta, jota alkuasukkaat kutsuvat nimellä umzimbiti, ja sauvan päähän oli kiinnitetty perhoshaavi. Häntä seurasi muutamia kaffereja, kantaen päälaellaan laatikoita.
Tunsin hänet heti, sillä olimme kohdanneet toisemme aikaisemmin, nimenomaan eräässä tilaisuudessa Zulu-maassa, jossa hän tyynenä astui esille vihamielisten kafferijoukkojen riveistä. Hän oli Etelä-Afrikan omituisimpia luonteita. Nähtävästi sivistynyt mies sanan todellisessa merkityksessä, vaikka ei kukaan tuntenut hänen tarinaansa (minä tosin tunnen sen nyt, ja omituinen tarina se onkin), lukuunottamatta sitä, että hän oli syntyjään amerikkalainen, sillä siinä suhteessa hänen puheensa väliin antoi hänet ilmi. Sitäpaitsi hän oli ammatiltaan lääkäri, ja päättäen hänen erinomaisesta taidostaan hänellä täytyi olla paljon kokemusta sekä lääkkeiden käytössä että kirurgiassa. Lopuksi hänellä oli varoja, vaikka ei kukaan tiennyt, mistä ne olivat kotoisin, ja hän oli vaellellut Etelä- ja Itä-Afrikassa jo vuosikausia perhosia ja kukkia kooten.
Alkuasukasten ja voin lisätä valkoihoistenkin kesken häntä yleensä pidettiin mielipuolena. Tämä maine yhdessä lääkäritaidon kanssa teki hänelle mahdolliseksi vaellella missä ikinä hän halusi ilman vähintäkään pelkoa tai vaaraa, sillä kafferit pitävät mielipuolta Jumalan innoittamana. Heidän hänelle antamansa nimitys oli "Dogeetah", hullunkurinen vääristely englantilaisesta sanasta "doctor", kun taasen valkoihoiset kutsuivat häntä nimellä "Veli Johannes", "Setä Jonathan" tai "Pyhä Johannes". Keskimmäinen nimitys johtui hänen erinomaisesta yhdennäköisyydestään (siistittynä ja sievästi puettuna) sen olennon kanssa, joka pilalehdissä edustaa suurta Amerikan kansaa, niinkuin John Bull edustaa englantilaisia. Ensimmäinen ja kolmas johtuivat hänen luonteensa tunnetusta hyvyydestä ja hänen otaksutusta mieltymyksestään heinäsirkkoihin ja metsän hunajaan tai niiden paikallisiin vastineihin. Itse puolestaan hän piti nimityksestä "Veli Johannes".