Oi, mitä helpotusta tunsinkaan nähdessäni hänet; taivaan enkeli olisi tuskin ollut tervetulleempi. Kaasin toisen annoksen kahvia ja, kun muistin hänen pitävän makeasta, panin sekaan runsaasti sokeria.
"Hyvää päivää, Veli Johannes", sanoin tarjoten kahvia.
"Terveheksi, veli Allan", hän vastasi — siihen aikaan hän käytti mielellään vanhaa roomalaista puhetapaa, miksi sitä otaksun. Sitten hän otti kahvin, pisti pitkän sormensa tuoppiin koettaakseen lämpöastetta ja sekoittaakseen sokeria, kulautti sen pohjaan asti kuin lääkeannoksen ja ojensi tuopin täytettäväksi.
"Hyönteisjahdillako?" kysyin.
Hän nyökkäsi. "Niin, kasviretkellä ja tekemässä huomioita ihmisluonteesta ja Jumalan ihmeellisistä töistä. Yleensä vain vaelluksella."
"Mistä viimeksi?" kysyin.
"Noilta vuorilta noin kahdenkymmenen mailin päästä. Läksin yhdeksän aikaan illalla; kuljin koko yön."
"Minkävuoksi?" kysyin häneen katsahtaen.
"Koska minusta tuntui kuin joku kutsuisi minua. Puhuakseni suoraan, te, Allan."
"Oi, oletteko kuullut olostani täällä ja hädästäni?"