"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle murheensa."
"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on, Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."
"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"
"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"
"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä. Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan, pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen toisia.
Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne, tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään muun näköinen.
"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä, ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."
"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.
"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli kruunua."
"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.