Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä järjettömältä.
Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.
"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten joukossa?"
"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta, baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri Inyanga, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei työskentele palkatta."
Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa kourallista hopeaa.
"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme
Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli
Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle
myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."
Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni nähdessäni pienet tulet.
"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?
Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."
"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni, karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin, joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata vaeltamasta?"
Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu — minulla on hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain sellaista — että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin totta. Ja kuitenkin inyangan käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen. Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia kansoja. Sitten" — ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että lamina on oikea sana) irtautuivat — "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs, jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.