"Näyttää siltä kuin talon omistajat olisivat jättäneet sen kiireessä,
Quatermain", sanoi Stephen.
"Niin on, poikaseni. Tai ehkä he eivät ole sitä jättäneetkään; ehkä he ovat jääneet tänne."
"Murhattuinako?"
Minä nyökkäsin ja sanoin: "Luulenpa, että ystävämme Hassan tietäisi kertoa jotakin asiasta. Kun illallinen ei vielä ole valmiina, niin katselkaammepa vähän tuota kirkkoakin, niinkauan kuin on valoisaa."
Astelimme läpi palmu- ja oranssilehdon sinne, missä rakennus seisoi sievästi pienellä kummulla. Se oli lujatekoinen ja rakennettu jonkinlaisesta korallikivestä, ja yhdellä silmäyksellä saatoimme nähdä, että sen oli hävittänyt tuli; seinien turmeltunut väri puhui omaa kieltään. Sisältä se oli täynnä pensaita ja kiertokasveja, ja ruma, kellertävä käärme luikerteli esille entisen kivialttarin paikalta. Sen ympärillä oli hautuumaa, jota ympäröi murtunut muuri, mutta haudoista emme nähneet jälkeäkään. Lähellä veräjää oli kuitenkin kömpelötekoinen kumpu.
"Jos voisimme kaivaa tuota", minä sanoin, "niin löytäisimme luultavasti niiden ihmisten luut, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Eikö se herätä sinussa mitään ajatusta, Stephen?"
"Ei muuta kuin että heidät on varmaan murhattu."
"Sinun pitäisi oppia tekemään johtopäätöksiä. Se on tarpeellinen taito, varsinkin Afrikassa. Minussa se herättää sellaisen ajatuksen, että jos olet oikeassa, tekoa eivät ole tehneet alkuasukkaat, jotka eivät koskaan ryhtyisi siihen vaivaan, että hautaisivat kuolleen. Arabialaiset sensijaan voivat sen tehdä, varsinkin jos heidän joukossaan sattuu olemaan sekarotuisia portugalilaisia, jotka nimittävät! itseään kristityiksi. Mutta mitä tahansa on tapahtunutkin, siitä täytyy olla pitkä aika", ja minä osoitin kummulle itsestään kasvanutta puuta, joka tuskin saattoi olla alle kahdenkymmenen vuoden vanha. Palatessamme taloon ateria oli valmis. Hassan oli kutsunut meitä luokseen päivälliselle, mutta ymmärrettävistä syistä minä pidin parempana, että Sammy keitti ruokamme ja Hassan söi meidän luonamme. Hän ilmestyikin erittäin kohteliaana, mutta minä huomasin vihaa ja epäluuloa hänen silmissään, ja niin kävimme käsiksi vohlaan, jonka olimme häneltä ostaneet, kun minä en halunnut ottaa vastaan lahjoja tuolta mieheltä. Juomaamme, väkevään katajaviinaan, sekoitettiin vettä, jota lähetin Hansin noutamaan talon lähellä juoksevasta virrasta, peläten, että se muussa tapauksessa saattaisi olla myrkytettyä.
Aluksi Hassan kunnon muhamettilaisena kieltäytyi koskemasta väkijuomiin, mutta antoi aterian kestäessä vähitellen perään, ja minä kaasin hänelle runsaan ryypyn. Syödessä ruokahalu kasvaa, kuten, ranskalaiset sanovat, ja sama sopii juomiseenkin. Niin kävi ainakin Hassan'ille, joka varmaan arveli, ettei juotu määrä lisäisi hänen syntiään. Kolmannen ryypyn tyhjennettyään hän kävi kovin rakastettavaksi ja puheliaaksi. Minä pidin tilaisuutta sopivana ja lähetin noutamaan Sammyn, jonka välityksellä sanoin vieraallemme, että meidän pitäisi välttämättä saada vuokratuksi kaksikymmentä kantajaa kuljettamaan tavaroitamme. Hän selitti, ettei sadan mailin alueella ollut olemassakaan sellaista kuin kantajaa, minkä jälkeen kaasin hänelle lisää katajaviiniä. Lopullinen tulos oli se, että teimme sopimuksen, jonka mukaan hän lupasi, en muista mistä hinnasta, hankkia meille kaksikymmentä kunnon miestä, joidenka piti seurata meitä niin pitkälle kuin halusimme.
Sitten kyselin häneltä lähetysaseman hävityksestä, mutta vaikka hän oli puolijuovuksissa, siinä suhteessa hän pysyi suljettuna. Hän sanoi ainoastaan kuulleensa, että kaksikymmentä vuotta sitten eräs mazitu-niminen hyvin julma kansa oli tehnyt ryöstöretken rannikolle ja tappanut asukkaat, lukuunottamatta valkoista miestä ja hänen vaimoansa, joita ei sittemmin koskaan oltu nähty.