Kysyin mazituilta, tunsivatko he tien takaisin kotimaahansa. He vastasivat myöntävästi, mutta sanoivat maansa olevan hyvin kaukana, kokonaisen kuukauden matkan päässä. Sanoin heille, että jos he opastaisivat meidät sinne, he saisivat vapautensa ja hyvän palkan, ja lisäsin, että kaikki muutkin, jotka palvelisivat meitä hyvin, asetettaisiin työnsä tehtyään vapaalle jalalle. Kuullessaan ilmoituksen nuo kurjat olennot hymyilivät sairaalloisesti ja katsoivat Hassan-ben-Mohammed'iin, joka katseli heitä ja meitä aitiostaan, jossa istui Mavovon vartioimana.
Kuinka voimme päästä vapaiksi, niin kauan kuin tuo mies elää, heidän katseensa näytti sanovan. Ikäänkuin vahvistaakseen heidän epäilyksiään Hassan, joka ymmärsi tai arvasi, mitä oli tapahtumassa, kysyi, millä oikeudella me lupasimme vapautta hänen orjilleen.
"Tällä oikeudella", minä sanoin, osoittaen Englannin lippua, jota Stephen yhä piti kädessään. "Palatessamme me sitäpaitsi maksamme sinulle heistä sen mukaan, miten he ovat meitä palvelleet."
"Niin", hän mutisi, "palatessanne te kyllä maksatte heistä, englantilaiset, tai ehkä ennemminkin."
* * * * *
Kello oli kolme iltapäivällä, ennenkuin me kykenimme lähtemään Järjestettävää oli niin paljon, että olisi ehkä ollut viisaampaa odottaa aamuun, ellemme olisi päättäneet, ettemme antaisi minkään pakottaa itseämme viettämään toista yötä tuossa paikassa, mikäli se meistä riippui. Kullekin kantajalle annoimme huopapeitteen, ja nuo alastomat raukat näyttivät aivan liikutetuilta lahjasta; tavarat, jotka jo Durban'issa oli pakattu yhden miehen kannettaviin laatikkoihin, jaettiin tasapuolisesti kaikille. Neljä aasia saivat satulansa ja osoittautuivat pian kestäviksi eläimiksi. Kukin sai noin 100 naulan kuorman, joka oli kiinnitetty selkään vettä pitävässä nahkasäkissä, ja sen lisäksi keittoastioita ja makuumattoja, jotka Hans jostakin toi esille. Luultavasti hän oli varastanut ne autioksi jääneestä kylästä, mutta minun täytyy tunnustaa, että kun ne olivat meille tarpeellisia, niin en kysynyt mitään. Edelleen otimme kuusi tai kahdeksan irrallaan kulkevaa vuohta mukaamme ruoaksi, siksi kunnes saisimme metsänriistaa. Näistä tarjosin Hassanille maksua, mutta kun hän ojentaessani rahoja heitti ne raivoissaan maahan, niin poimin ne taskuuni hyvällä omallatunnolla.
Ennen pitkää kaikki oli enemmän tai vähemmän valmiina, ja heräsi kysymys, mitä oli tehtävä Hassanille. Zulut ja Hans olisivat tahtoneet surmata hänet, kuten Sammy selitti hänelle parhaalla arabian kielellään. Silloin tuo murhamies näytti, mikä raukka hän oli sisimmältään. Hän heittäytyi polvilleen, hän itki, hän rukoili meitä laupiaan Allahin nimessä, jonka hän nyt selitti samaksi Jumalaksi, jota mekin palvelimme, ja vaikeni vasta melusta kärsimättömäksi käyneen Mavovon uhkauksista. Kevytmielinen Stephen tahtoi päästää hänet vapaaksi, jotta siten ainakin pääsisimme hänen inhoittavasta seurastaan. Mietittyäni hetken päätin kumminkin, että oli parempi kuljettaa häntä mukanamme panttivankina ainakin päivä tai pari siltä varalta, että arabialaiset ajaisivat meitä takaa ja hyökkäisivät kimppuumme. Alussa hän kieltäytyi liikahtamasta, mutta kun eräs zulumetsästäjistä hiljaa painoi keihäänsä hänen vaipanriekaleitaan vasten, silloin hän huomasi, ettei vastustus auttanut.
Vihdoinkin olimme liikkeellä. Minä kuljin edellä kahden oppaan kanssa. Sitten seurasivat kantajat, sitten puolet metsästäjistä, sitten neljä aasia Hansin ja Sammyn kuljettamina, sitten Hassan ja loput metsästäjät paitsi Mavovoa, joka Stephen'in kanssa oli jälkijoukkona. Tarpeetonta sanoa, että kaikki pyssymme olivat ladatut ja me valmiina kaiken odottamattoman varalta. Ainoa polku, jota oppaat sanoivat meidän pitävän seurata, kulki pari sataa kyynärää pitkin merenrantaa ja kääntyi sitten sisämaahan, kulkien läpi Hassanin kylän, jossa hän asui; kävi nimittäin ilmi, että vanha rukoushuone ei ollutkaan hänen hallussaan. Kiivetessämme yli pienen kallion — se oli vain noin kymmenen jalan korkuinen — sillä kohdalla, missä syvä, noin viidenkymmenen kyynärän levyinen kanava erotti mantereen saaresta, jolta orjat oli lastattu Maria-laivalle, tahtoivat aasit tehdä tenän. Yksi niistä pudotti lastinsa ja toinen alkoi potkia, tahtoen juosta veteen kalliine kuormineen. Metsästäjäin jälkijoukko sai sen otetuksi kiinni, kun äkkiä kuului loiskahdus.
"Elukka putosi", ajattelin mielessäni, kunnes huuto ilmoitti minulle, ettei se ollut aasi, vaan Hassan, joka oli hypännyt veteen kallion reunalta. Hän oli nähtävästi ensi luokan uimari ja oli ottanut tilaisuudesta vaarin, heittäytynyt keskellä hämminkiä taapäin, pudonnut syvään veteen ja nopeasti sukeltanut. Noin kahdenkymmenen kyynärän päässä rannasta hän hetkeksi nousi pinnalle, sukelsi sitten taas ja suuntasi saarta kohti. Olisin tietysti nopealla laukauksella voinut lävistää hänen päänsä, mutta minusta oli jotenkuten vastenmielistä ampua henkensä edestä uivaa miestä kuin mitäkin virtahepoa tai krokodiilia. Sitäpaitsi tempun rohkeus miellytti minua. Hillitsin siis mieleni ja kielsin muitakin ampumasta.
Hassanin lähestyessä saaren rantaa näin, kuinka muutamia arabialaisia juoksi kalliota alas auttamaan häntä vedestä. Joko he eivät olleet lähteneetkään tai olivat palanneet paikalle heti kun Krokodiili saaliineen oli häipynyt näkyvistä. Kun oli ilmeistä, että Hassanin kiinniottaminen vaatisi hyökkäystä saaren varustuksia vastaan, jotka meille olivat liian vahvat, annoin lähtömääräyksen. Aasikin oli jo saatu rauhoitetuksi, ja määräystä toteltiin siis heti.