Oli onni, ettemme vitkastelleet, sillä kulkueemme oli tuskin päässyt liikkeelle, kun arabialaiset saarelta käsin alkoivat ampua meitä. Onneksi kehenkään ei osunut, ja me pääsimme pian niemenkärjen taakse piiloon; sitäpaitsi he ampuivat yhtä huonosti kuin tavallisesti. Yksi heittoase, padanjalka, kuitenkin sattui aasin kuormaan ja särki pullon hyvää viiniä ja voirasian. Tämä suututti minua ja senvuoksi käskin muiden marssia eteenpäin, piilouduin itse puun taakse ja odotin, kunnes repaleinen ja likainen turbaani, josta tunsin Hassanin, pisti esiin kallion takaa. Laskin kuulan läpi turbaanin, siliä näin sen lentävän päästä, mutta pahaksi onneksi pää jäi ehyeksi. Jätettyäni isännallemme tällaisen käyntikortin hyppäsin alas kalliolta ja tavoitti toiset.
Nyt kuljimme kylän ympäri; en tahtonut marssia sen läpi, sillä pelkäsin väijytyksiä. Kylä oli hyvin suuri, ja sitä ympäröi luja aita, mutta merelle päin sitä ei näkynyt, sillä sen ja rannan välissä maa muodosti, korkeamman kummun. Keskellä sitä oli suuri itämaalaismallinen talo, missä epäilemättä Hassan haaremeineen asui. Kuljettuamme jonkun matkaa eteenpäin näin hämmästyksekseni liekkien kohoavan talon palmunlehtikatosta. Sillä kertaa en ymmärtänyt kuinka se oli tapahtunut, mutta kun paria päivää myöhemmin huomasin Hansin korvissa parin suuria ja kauniita kultakoruja ja ranteissa kultaisia renkaita ja kun huomasin hänet ja erään metsästäjistä runsaasti varustetuiksi Englannin rahalla — silloin minulla oli omat epäilykseni asiasta. Ennen pitkää totuus tulikin ilmi. Hans ja yksi metsästäjistä, jolla oli seikkailuhaluinen mieli, olivat kenenkään huomaamatta hiipineet aidassa olevasta veräjästä autioon kylään, juosseet taloon, varastaneet koristeet ja rahat naisten osastosta ja lähtiessään sytyttäneet talon tuleen "kostoksi viinipullosta", kuten Hans selitti.
Minun teki mieleni torua, mutta arvelin sitten, että kun meitä ensin oli ammuttu, niin Hansin teko oli paremminkin sotatoimi kuin varkaus. Määräsin heidät siis vain jakamaan kullan tasaisesti muiden metsästäjäin ja Sammyn kanssa, jotka epäilemättä olivat kiltisti sulkeneet silmänsä, enkä sanonut muuta. He saivat kahdeksan puntaa mieheen ja olivat hyvin tyytyväisiä. Minä puolestani annoin kantajille kullekin punnan tai oikeastaan punnan edestä tavaraa heidän osuutenaan saaliista.
Hassan harjoitti nähtävästi laajaa maanviljelystä, sillä orjain viljelemät puutarhat olivat ihanat ja tuottivat hänelle varmaan suuret tulot.
Kuljettuamme puutarhain läpi tulimme kaltevalle pensaikon peittämälle maalle. Täällä tie ei ollut kovin hyvä, sillä köynnöskasvit haittasivat kulkuamme. Olin hyvin iloinen, kun auringonlaskun aikaan tulimme mäenkukkulalle ja huomasimme olevamme ylätasangolla, joka oli melkein puuton ja kohosi asteittain aina taivaan rantaan asti. Pensaikossa olisimme helposti olleet alttiina hyökkäykselle, mutta lakeudella siitä ei ollut niin suurta pelkoa, sillä arabialaisten olisi täytynyt kärsiä suuria tappioita, ennenkuin olisivat saaneet meidät valtaansa. Itse asiassa ei rynnäkköä yritettykään, vaikka vakoilijat seurasivat päiväkausia kintereillämme.
Virran rannalta löysimme sopivan paikan, johon leiriydyimme yöksi, mutta kun oli kaunis ilma, emme pystyttäneet telttoja. Myöhemmin olin pahoillani, ettemme olleet asettuneet kauemmaksi vedestä, sillä rannalla olevista soista nousi miljoonittain moskiittokärpäsiä, jotka tekivät yömme kauheaksi. Vasta Englannista tulleen Stephen-raukan kimppuun ne kävivät harvinaisella julmuudella, mistä oli seurauksena, että hän aamulla Hassanin iskujen ja hyönteisten pistojen jäljeltä oli kaunis näytös niinhyvin ihmisille kuin enkeleillekin. Toinen häiriötä tuottava seikka oli se, että oli pakko pitää tarkkaa vahtia siltä varalta, että orjakauppiaat päättäisivät yön aikana tehdä hyökkäyksensä tai että kantajat mahdollisesti karkaisivat, ehkäpä varastaisivat tavaraakin. Minä tosin ennen heidän maatapanoaan selitin heille hyvin selvästi, että kuka ikinä yrittäisikään paeta, hänet otettaisiin kiinni ja ammuttaisiin, kun taas jäädessään meidän luoksemme he saisivat osakseen mitä ystävällisintä kohtelua. He vastasivat mazitujen välityksellä, ettei heillä ollut paikkaa, minne mennä, eivätkä halunneet enää joutua Hassanin valtaan, josta he puhuivat suurella kauhulla, näyttäen meille selkänaarmujaan ja orjanikeen jälkiä niskassaan. Heidän vakuutuksensa näyttivät ja osoittautuivat myöhemminkin tosiksi, mutta siitä emme tietysti silloin voineet olla varmoja.
Kun päivännousun aikaan olin pitämässä tarkastusta, etteivät aasit olleet päässeet pakoon ja että kaikki muukin oli kunnossa, huomasin ohuen sumun läpi jotakin valkeaa noin viidenkymmenen kyynärän päässä leiristä ja luulin sitä ensin kepin nenässä istuvaksi pieneksi linnuksi. Astuin sitä kohti ja huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan taitettu paperilappu pistettynä halaistun kepin nenään, jollaisia alkuasukkaat usein käyttävät kirjeiden kuljetukseen. Avasin paperin, ja kun kirjoitus siinä oli huonoa portugalinkieltä, sain vaivoin luetuksi seuraavat rivit:
"Englantilaiset paholaiset!
Älkää luulko pelastuneenne käsistäni. Minä tiedän, minne olette matkalla, ja jos pääsette elossa matkanne loppuun, saatte kuolemanne joka tapauksessa minun kädestäni. Ilmoitan Teille, että minulla on käskettävinäni kolmesataa pyssyillä varustettua urhoollista miestä, jotka palvelevat Allahia ja janoavat kristittyjen koirain verta. Näitten kanssa ajan Teitä takaa, ja jos elävinä joudutte käsiini, niin opitte tietämään, minkälaista on kuoleminen tuleen tai pää alaspäin auringonpaisteeseen ripustettuna. Sitten saamme nähdä, auttaako Teitä englantilainen sotalaivanne tahi väärä Jumalannekaan. Onnettomuus kanssanne, te kunniallisten ihmisten valkoihoiset ryövääjät!"
Tämä huvittava epistola oli allekirjoittamaton, mutta sen nimetöntä tekijää ei ollut vaikea arvata. Minä näytin sen Stephen'ille, joka raivostui niin sen sisällöstä, että räiskäytti silmäänsä ammoniakkia, jolla oli hautomassa moskiiton puremia. Kun tuska saatiin vedellä vähitellen lauhtumaan, me sepitimme seuraavan vastauksen: