"Nyt", minä sanoin, "me syömme ensin päivällisemme ja sitten, jos haluatte, menemme tervehtimään noita herroja näyttääksemme vain, ettemme pelkää heitä. Hans, hae lippu ja sido se tuon puun latvaan; siitä he näkevät, minkä maan kansalaisia me olemme."
Pian kohosikin Englannin lippu, ja samassa näimme kaukoputkillamme orjakauppiasten juoksentelevan levottomina ja orjaraukkain kääntyvän ja tuijottavan liehuvaan vaatteeseen ja sitten alkavan puhella toinen toiselleen. Mieleeni johtui, että mahdollisesti joku joukosta oli nähnyt lipun englantilaisen matkustajan kädessä tai kuullut sitä pidettävän laivojen mastoissa tai tangoissa rannikolla ja saanut tietää, mitä se merkitsee orjille. Tai ehkä he ymmärsivät muutamia sanoja arabialaisten keskustelusta, jotka epäilemättä puhuivat viittoen ja merkitsevästi. Joka tapauksessa he tuijottelivat siksi, kunnes arabialaiset sjambokkeineen, s.o. virtahevon nahkasta tehtyine piiskoineen hyökkäsivät heidän joukkoonsa ja tukahduttivat kiihtyneen keskustelun iskuihin.
Ensi aluksi luulin heidän purkavan leirin ja marssivan tiehensä valmistuksia he todella alkoivat tehdäkin, mutta hylkäsivät sitten aikeensa luultavasti siitä syystä, että orjat olivat uuvuksissa ja ennen yön tuloa ei ollut muuta vettä löydettävissä. Lopulta he istuutuivat ja sytyttivät keittotulia. Huomasin heidän myöskin ryhtyvän varokeinoihin hyökkäystä vastaan asettamalla vartijoita ja pakottamalla orjat rakentamaan leirin ympärille orjantappura-aidan.
"No", sanoi Stephen lopetettuamme päivällisen, "oletko valmis tervehdyskäynnille?"
"En", minä vastasin, "en luule. Olen ajatellut asiaa ja päättänyt, että on parasta jättää se sikseen. Nuo arabialaiset tietävät varmasti, mitä olemme tehneet heidän arvoisalle herralleen Hassanille, sillä epäilemättä hän on lähettänyt heille sanan. Jos siis menemme heidän leiriinsä, he saattavat heti nähdessään ampua meidät. Tahi jos he ottavat meidät hyvästi vastaan, he voivat tarjota vieraanvaraisuuttaan ja myrkyttää meidät tai hakata äkkiä päämme poikki. Asemamme saisi kyllä olla parempi, mutta uskon valloituksen käyvän heille kuitenkin vaikeaksi. Minun mielestäni on siis parempi jäädä tänne ja odottaa asiain kehitystä."
Stephen mutisi jotakin minun liiallisesta varovaisuudestani, mutta en välittänyt hänestä. Yhden kuitenkin tein. Kutsutin luokseni Hansin ja sanoin hänelle, että hän ottaisi mukaansa toisen mazitun — en uskaltanut panna molempia vaaralle alttiiksi, sillä he olivat oppaitamme — ja yhden alkuasukkaista, jotka olimme saaneet Hassanilta, urhoollisen miehen, joka ymmärsi kaikkia seudun murteita, ja käskin. heidän pimeän tullen ryömiä orjakauppiasten leiriin. Siellä heidän oli koetettava urkkia tietoonsa niin paljon kuin voivat ja jos mahdollista hiipiä orjain joukkoon ja selittää heille, että me olimme heidän ystäviänsä. Hans nyökkäsi, sillä tehtävä oli juuri hänen mieleisensä, ja lähti tekemään valmistuksia.
Me Stephen'in kanssa varustelimme itseämme myöskin lujittamalla puolustuslaitosta, pystyttämällä isoja vahtivalkeita ja asettamalla vartijoita.
Yö tuli, ja Hans tovereineen lähti liikkeelle huomaamatta kuin käärmeet. Vallitsi syvä hiljaisuus, jota vain silloin tällöin keskeyttivät orjain valittavat, surumieliset äännähdykset: "La-lu, la-luá!" vaieten taas, ja arabialaisten ruoskaniskujen aiheuttamat kurjain raukkojen kauhunhuudot. Kerran pamahti myöskin pyssy.
"Ne ovat nähneet Hansin", sanoi Stephen.
"En usko", minä vastasin, "sillä siinä tapauksessa olisi kuulunut useampia laukauksia. Se oli joko vahinkolaukaus, tahi ammuttiin joku orja."