Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä rautapatoja kivillä tai sauvoilla.
Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin vanhassa kirjassa.
Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.
"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja nukkui uudelleen.
Minä en jatkanut keskustelua.
Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. — A.Q.] Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis vihdoin läksimme.
Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun. Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.
Zulu-metsästäjät alkoivat jo napista sitä vastaan, sillä kun Stephen ja minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.
Siellä varsinaiset seikkailumme alkoivat.
Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640 jalkaa merenpinnan yläpuolella.