Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin — viidakon edessä riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten voinut nähdä mitään — kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme. Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä. Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa. Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni, minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.
Ilman orjia ja Hassanilta saamiamme kantajia meitä oli enää vain seitsemäntoistamiehinen joukko, nimittäin yksitoista zulu-metsästäjää, Mavovo siihen luettuna, kaksi valkoihoista, Hans ja Sammy, ja molemmat mazitut, jotka olivat mieluummin jääneet meidän luoksemme, ja ympärillämme oli runsaslukuinen, hitaasti supistuva saartorengas villejä.
Päivän kirkastuessa — tänä pilvisenä aamuna se kävi hitaasti — ja sumun hälvetessä minä tarkastelin heitä ja olin ikäänkuin en erityisesti olisi kiinnittänyt heihin huomiota. He olivat pitkiä, tavallista zulua paljon pitempiä, ja rakenteeltaan hennompia ja vaaleaverisempiä. Kuten zuluilla heillä oli nahkainen kilpi ja hyvin leveäteräinen keihäs. Heittoaseet näyttivät puuttuvan, mutta sensijaan huomasin, että he olivat varustetut lyhyillä kaaripyssyillä ja nuoliviinellä, joita he kantoivat selässään. Upseereilla oli yllä lyhyt nahkanuttu ja miehistöllä samoin lyhyet nutut, jotka, kuten myöhemmin huomasin, olivat valmistetut puun sisäkuoresta.
He etenivät mitä täydellisimmässä hiljaisuudessa ja hyvin hitaasti. Ei kukaan sanonut sanaakaan, ja jos määräyksiä annettiin, se tehtiin varmaankin merkkikielellä. Ampuma-aseita en nähnyt kenelläkään. "Nyt", sanoin Stephen'ille, "jos ampuisimme kuoliaiksi muutamia noista miehistä, he saattaisivat säikähtää ja paeta. Tai ehkä eivät; tai jos pakenisivatkin, he voisivat tulla takaisin."
"Miten tahansa kävisikin", hän huomautti viisaasti, "me emme varmastikaan olisi tervetulleita heidän maahansa jälkeenpäin, ja minä arvelen, että on viisainta olla tekemättä mitään, kunnes on pakko."
Minä nyökkäsin, sillä oli selvää, ettemme voineet taistella satoja miehiä vastaan, ja käskin Sammya, joka oli aivan harmaana pelosta, tuomaan meille aamiaisemme. Ei ihmekään, että miesparka pelkäsi, sillä me olimme suuressa vaarassa. Noilla mazituilla oli paha maine, ja jos he olisivat päättäneet hyökätä, me olisimme muutamassa minuutissa olleet kuoleman omat.
Kahvi ja vähän pukinlihaa oli pantu pienelle leiripöydälle sateen varalta pystyttämämme teltan eteen, ja me ryhdyimme syömään. Zulu-metsästäjätkin söivät edellisenä yönä keittämäänsä lihakeittoa, kullakin ladattu pyssy polvillaan. Menettelymme näytti suuresti hämmästyttävän piirittäjiä. He etenivät aivan lähellemme, aina noin neljänkymmenen kyynärän päähän meistä ja pysähtyivät siihen kuolleena piirinä, tuijottaen meihin suurin, pyörein silmin. Se oli kaikki kuin unta; en ikinä unohda sitä.
Kaikki meissä näytti hämmästyttävän heitä, meidän välinpitämättömyytemme, Stephen'in ja minun ihonväri (Veli Johannes oli siihen saakka ollut ainoa valkoihoinen, jonka he olivat nähneet), meidän telttamme ja kaksi jäljelläolevaa aasiamme. Kun nämä alkoivat kiljua, he osoittivat pelon merkkejä, vieläpä peräytyivätkin pari askelta. Lopulta tilanne alkoi rasittaa hermojani, varsinkin kun näin, että muutamat heistä alkoivat hypistellä kaaripyssyjään ja että heidän päällikkönsä, pitkä silmäpuoli ukko, oli aikeissa ryhtyä johonkin. Kutsuin luokseni toisen mazitu-oppaistamme, joille olimme antaneen nimet Tom ja Jerry, vaikka olen unohtanut siitä mainita, ja annoin hänelle käteen tuopillisen kahvia.
"Vie tämä päällikölle, Jerry, ja sano terveiseni ja kysy, tahtooko hän tulla juomaan kanssamme", minä sanoin.
Jerry, joka oli urhea mies, totteli. Hän astui kapteenin eteen, piti höyryävää kahvia hänen nenänsä alla. Nähtävästi hän tiesi miehen nimen, sillä kuulin hänen sanovan: